Katsoimme viikonloppuna Z:n kanssa Barry Levinsonin elokuvan "Good Morning Vietnam". Se palautti mieleeni taas miksi komediat ovat tarpeellisia. Yleensä draamaa pidetään raskaiden aiheiden käsittely paikkana, mutta mielestäni komedia on tähän paljon parempi kenttä.
Good morning Vietnamin aiheena on kevyesti Vietnamin sota. Tuo sotahan on yhdysvaltalaisille suuri kipupiste: ainoa sota, jonka Yhdysvallat on hävinnyt, vaikkeivat he sitä pystykään myöntämään. Se myös kuuluu jokaisen itseään kunnioittavan yhdysvaltalaisen elokuvaohjaajan työlistalle: heidän on pakko tehdä elokuvia Vietnamin sodasta. Ja ne ovat yleensä hyvin mustavalkoisia, käsitellen vain jenkkisotilaiden kokemuksia ja heidän kokemia traumoja. Mutta yleensä kriittisyyden taso on yleistä sodanvastaista eikä Yhdysvaltojen roolia kyseenalaisteta.
Vietnam elokuvat ovat myös yleensä sävyltään tummia ja parhaat niistä ovat äärimmäisen raskaista. Good morning Vietnam ei suoranaisesti ole sotaelokuva toisin kuin n. 99,99 prosenttia muista Vietnam elokuvista, vaan se kertoo Yhdysvaltain armeijan radiotoiminnasta Saigonissa sodan aikana. Mutta missä tämä näennäisesti kevyt elokuva onnistuu on sen kuvaamassa kansojen kohtaamisessa ja vietnamilaisten näkökulman esille nostamisessa. Se ei tee sitä täydellisesti, mutta hyvin onnistuneesti.
Pääpaino on komedialla, joka perustuu hyvin pitkälle kuvaustilanteiden improvisaatioon. Se toimii kuin häkä ja vitsit ovat pääasiallisesti levottoman hauskoja. Kevyiden ja hauskojen tilanteiden vastapainoksi on runsaasti dramaattisia ja raskaampaa asiaa sisältäviä kohtauksia ja näiden rytmitys toimii mainiosti. Monet kohtaukset ovat samaan aikaan loistavan hauskoja sekä dramaattisia.
Komedioissa mielestäni mielenkiintoisinta on sen mahdollisuus käsitellä kaikkein raskaimpia asioita. Tämä tietysti vaatii tyylitajua sekä taitoa, eikä vain satunnaisten vitsien kertomista. Stereotypioita ja ennen kaikkea meidän jokaisen omia sekä yhteiskunnan estoja ja tabuja pystytään helpoiten käsittelemään juuri huumorin kautta. Ihminen on vastaanottavampi kun kyseistä asiaa ei toitoteta raskaan painokkaasti vaan sitä pyöritellään hieman sivusta, kevyellä otteella. Tällä tavalla moni kevyt komedia on onnistunut käsittelemään isoja asioita tehokkaammin kuin niistä kertovat draamat.
Good morning Vietnam on todella taidokkaasti rakennettu. Hahmot esitellään siten, että tietää heti millaisesta hahmosta on kyse ilman, että hahmot olisivat vain paperisia karikatyyreja. Esimerkki: elokuvan päähenkilö Adrien Cronauer tulee palveluspaikkaan Kreetalta pukeutuneena siviilivaatteisiin ja ainoa armeija tunnuksena on ilmavoimien päähine. Paikalle tulee ylikersantti Dickerson, jolle Cronauer vitsailee asustaan siitä kysyttäessä. Dickerson pysyy täysin eleettömänä ja toteaa: "That is humor. I recognize it."
Voiko enää herkullisempaa hahmon esittelyä olla.
maanantai, kesäkuu 29, 2009
perjantai, huhtikuu 24, 2009
Piilottakaa se näkyvistä
1. Pieni lapsi itkee ja parkuu kun hänen kasvoihinsa tehdään veitsellä haava, josta myöhemmin muodostuu arpi, joka tulee osaksi arpitatuointia. Lapsi on tuskissaan eikä yhtään pidä toimenpiteen kohteena olemisesta.
2. Miehet kävelevät suojapukuun pukeituneina haulikot kädessä lammasaitaukseen ja ampuvat kaikki lampaat.
3. Lentokone lentää päin pilvenpiirtäjää ja räjähtää ulos toiselta puolelta isona tulipallona. Romua lentää maahan asti ja ihmiset tuijottavat järkyttyneinä yläilmoihin.
4. Romahtaneita taloja, palomiehiä raivaamassa romua. Kauempana raunioista kannetaan esille loukkaantunutta miestä, joka halaa pelastajiaan epäuskoisena.
5. Isolla miehellä on silmälappu, hänen kädessään on sammakko. Hän puristaa kätensä nyrkkiin ja rutistaa sammakon.
6. Mies hyppää savuavasta pilvenpiirtäjästä. Hän näyttää leijailevan ilmassa paikallaan, kunnes katoaa kuvasta.
7. Kadut ovat veden peitossa, romua ja irti repeytyneitä kasvien palasia. Pöhöttynyt ruumis kelluu vedessa naama alaspäin.
8. Eläintilalle on kaivettu leveä kuoppa, johon kipataan kuolleiden lehmien ruhoja traktorilla. Hetkeä myöhemmin ilmakuva samasta kuopasta, joka nyt on liekeissä ja roihuaa kuin suuri juhannuskokko.
9. Tiessä on syvä kraateri ja auton romun palasia levällään. Paloautoja ympärillä, räjähdyskuopan lähistöllä verta jalkakäytävällä sekä seinillä. Valkoinen lakana peittää ruumiin.
Jokainen näistä on tullut televisiosta. Vaikka äkisti tuntuisi muulta, vain kohdat 1 ja 5 ovat viihdeohjelmista. Miksi siis viihteestä kohistaan niin paljon?
Miksi on hyväksyttävää näyttää jotain asioita, muttei toisia?
2. Miehet kävelevät suojapukuun pukeituneina haulikot kädessä lammasaitaukseen ja ampuvat kaikki lampaat.
3. Lentokone lentää päin pilvenpiirtäjää ja räjähtää ulos toiselta puolelta isona tulipallona. Romua lentää maahan asti ja ihmiset tuijottavat järkyttyneinä yläilmoihin.
4. Romahtaneita taloja, palomiehiä raivaamassa romua. Kauempana raunioista kannetaan esille loukkaantunutta miestä, joka halaa pelastajiaan epäuskoisena.
5. Isolla miehellä on silmälappu, hänen kädessään on sammakko. Hän puristaa kätensä nyrkkiin ja rutistaa sammakon.
6. Mies hyppää savuavasta pilvenpiirtäjästä. Hän näyttää leijailevan ilmassa paikallaan, kunnes katoaa kuvasta.
7. Kadut ovat veden peitossa, romua ja irti repeytyneitä kasvien palasia. Pöhöttynyt ruumis kelluu vedessa naama alaspäin.
8. Eläintilalle on kaivettu leveä kuoppa, johon kipataan kuolleiden lehmien ruhoja traktorilla. Hetkeä myöhemmin ilmakuva samasta kuopasta, joka nyt on liekeissä ja roihuaa kuin suuri juhannuskokko.
9. Tiessä on syvä kraateri ja auton romun palasia levällään. Paloautoja ympärillä, räjähdyskuopan lähistöllä verta jalkakäytävällä sekä seinillä. Valkoinen lakana peittää ruumiin.
* * * * *
Jokainen näistä on tullut televisiosta. Vaikka äkisti tuntuisi muulta, vain kohdat 1 ja 5 ovat viihdeohjelmista. Miksi siis viihteestä kohistaan niin paljon?
Miksi on hyväksyttävää näyttää jotain asioita, muttei toisia?
(1 Madventures / 2 TV-dokumentti / 5 Elokuva / 3, 4, 6, 7, 8, 9 Uutiset)
tiistai, maaliskuu 24, 2009
Elokuvahöpinää osa: [Rec]
Joskus tulee vastaan elokuvia, joissa kaikki on vain kohdallaan. Espanjalainen kauhuelokuva [Rec] on sellainen.
(Jos et ole vielä nähnyt elokuvaa ja haluat katsoa sen, kannattaa lopettaa lukeminen tähän ja palata katsomisen jälkeen tänne.)
Elokuvan tarina on päällisin puolin yksinkertainen. Kertojana toimiva TV-ryhmä seuraa palomiehiä heidän mennessä vastamaan hälytykseen asuintalossa. He menevät yhteen asuntoon sisään ja löytävät sieltä verisen naisen, joka hyökkää auttamaan tulleiden poliisien kimppuun. Nainen ammutaan ja haavoittunut poliisi kannetaan rappukäytävään ja aulaan, jossa huomataan, että talo on eristetty ulkoa. Sisälle lähetetään lääkäri tutkimaan, mutta kuolemassa oleva poliisi hyökkääkin häntä auttamassa olevan asukkaan kimppuun. Tässä vaiheessa elokuva muuttuu zombi-elokuvaksi, jossa päähenkilöt joutuvat pakenemaan talossa henkensä edestä.
Tarina ei sinänsä ole uusimmasta päästä, vastaavia kuvioita on nähty aikaisemminkin zombi-elokuvissa erilaisina variaatioina, mutta tapa, jolla [Rec] on tehty tekee siitä niin paljon paremman.
Elokuva lähti ohjaajien mietinnästä, miten he saisivat katsojan kokemaan kauhuelokuvan tapahtumien keskeltä. He päätyivät kuvaamaan elokuvan käsivaralla, TV-sarjan kameramiehen näkökulmasta. Ei sinänsä sekään mitenkään uusi ajatus, mutta toteutus on tällä kertaa fantastinen. Siinä missä samalla kuvaustyylillä toteuttettu Blair Witch Project jätti katsojan vain seuraamaan, vie [Rec] katsojan suoraan tapahtumien keskelle. Elokuvassa leikitellään sillä mitä kamera näkee ja mitä ei, valoilla ja pimeydellä on hyvin suuri osa tunnelman luomisessa. Tunne on aivan eri, kun rappukäytävästä sammuvat valot ja päähenkilöihin iskee paniikki saada ne takasin päälle ja kun ne syttyvät onkin yksi zombi aivan kameran edessä hyökkäämässä samantien kohti katsojaa.
Elokuvassa on paljon mitä ei missään vaiheessa näytetä eikä selitellä ja katsoja jätetään tekemään omat johtopäätöksensä niistä pienistä tiedon palasista, joita hänelle tiputetaan matkan varrella, mutta toisin kuin monesti vastaavissa elokuvissa [Rec]:in tekijät ovat ymmärtäneet, että jotain pitää näyttää. He käyttävät loistavasti hyväkseen sekä rauhallisia hetkiä, joissa seurataan ääniä tai tapahtumia, jotka luovat elokuvaan jännittyneen ja pelottavan tunnelman sekä perinteisiä säikäytyksiä, jossa jotain äkillistä tapahtuu saaden katsojan pomppaamaan tuolissaan.
Elokuvan tunnelma tiivistyy koko ajan loppua kohden kun päähenkilöiden paniikki ja hätä kasvavat ja tapahtumat karkaavat aina vain pahemmin käsistä. Ja juuri kun luulet, ettei elokuva voisi enää intensiivisemmäksi tulla, päätyvät päähenkilöt kattohuoneistoon, joka on täynnä uskonnolista rekvisiittaa, lehtileikkeitä, lääkärin työvälineitä, yms. Ja täällä kohdataan elokuvan suurin paha.
Elokuva lähes joka osa-alueellaan rohkeasti tehty aina ideasta toteutukseen, mutta yksi rohkeimmista vedoista ohjaajien osalta on improvisaatioon luottaminen. Suurta osaa elokuvasta ei etukäteen ole kerrottu päähenkilöiden näyttelijöille, jotta heidän reaktionsa olisivat aidommat kun he kohtaavat kaiken mitä tarina heidän eteensä tuo.
Tämä elokuva on timantti. Jos haluat nähdä joka osa-alueeltaan loistavasti tehdyn elokuvan, niin se on tässä.
(Jos et ole vielä nähnyt elokuvaa ja haluat katsoa sen, kannattaa lopettaa lukeminen tähän ja palata katsomisen jälkeen tänne.)
Elokuvan tarina on päällisin puolin yksinkertainen. Kertojana toimiva TV-ryhmä seuraa palomiehiä heidän mennessä vastamaan hälytykseen asuintalossa. He menevät yhteen asuntoon sisään ja löytävät sieltä verisen naisen, joka hyökkää auttamaan tulleiden poliisien kimppuun. Nainen ammutaan ja haavoittunut poliisi kannetaan rappukäytävään ja aulaan, jossa huomataan, että talo on eristetty ulkoa. Sisälle lähetetään lääkäri tutkimaan, mutta kuolemassa oleva poliisi hyökkääkin häntä auttamassa olevan asukkaan kimppuun. Tässä vaiheessa elokuva muuttuu zombi-elokuvaksi, jossa päähenkilöt joutuvat pakenemaan talossa henkensä edestä.
Tarina ei sinänsä ole uusimmasta päästä, vastaavia kuvioita on nähty aikaisemminkin zombi-elokuvissa erilaisina variaatioina, mutta tapa, jolla [Rec] on tehty tekee siitä niin paljon paremman.
Elokuva lähti ohjaajien mietinnästä, miten he saisivat katsojan kokemaan kauhuelokuvan tapahtumien keskeltä. He päätyivät kuvaamaan elokuvan käsivaralla, TV-sarjan kameramiehen näkökulmasta. Ei sinänsä sekään mitenkään uusi ajatus, mutta toteutus on tällä kertaa fantastinen. Siinä missä samalla kuvaustyylillä toteuttettu Blair Witch Project jätti katsojan vain seuraamaan, vie [Rec] katsojan suoraan tapahtumien keskelle. Elokuvassa leikitellään sillä mitä kamera näkee ja mitä ei, valoilla ja pimeydellä on hyvin suuri osa tunnelman luomisessa. Tunne on aivan eri, kun rappukäytävästä sammuvat valot ja päähenkilöihin iskee paniikki saada ne takasin päälle ja kun ne syttyvät onkin yksi zombi aivan kameran edessä hyökkäämässä samantien kohti katsojaa.
Elokuvassa on paljon mitä ei missään vaiheessa näytetä eikä selitellä ja katsoja jätetään tekemään omat johtopäätöksensä niistä pienistä tiedon palasista, joita hänelle tiputetaan matkan varrella, mutta toisin kuin monesti vastaavissa elokuvissa [Rec]:in tekijät ovat ymmärtäneet, että jotain pitää näyttää. He käyttävät loistavasti hyväkseen sekä rauhallisia hetkiä, joissa seurataan ääniä tai tapahtumia, jotka luovat elokuvaan jännittyneen ja pelottavan tunnelman sekä perinteisiä säikäytyksiä, jossa jotain äkillistä tapahtuu saaden katsojan pomppaamaan tuolissaan.
Elokuvan tunnelma tiivistyy koko ajan loppua kohden kun päähenkilöiden paniikki ja hätä kasvavat ja tapahtumat karkaavat aina vain pahemmin käsistä. Ja juuri kun luulet, ettei elokuva voisi enää intensiivisemmäksi tulla, päätyvät päähenkilöt kattohuoneistoon, joka on täynnä uskonnolista rekvisiittaa, lehtileikkeitä, lääkärin työvälineitä, yms. Ja täällä kohdataan elokuvan suurin paha.
Elokuva lähes joka osa-alueellaan rohkeasti tehty aina ideasta toteutukseen, mutta yksi rohkeimmista vedoista ohjaajien osalta on improvisaatioon luottaminen. Suurta osaa elokuvasta ei etukäteen ole kerrottu päähenkilöiden näyttelijöille, jotta heidän reaktionsa olisivat aidommat kun he kohtaavat kaiken mitä tarina heidän eteensä tuo.
Tämä elokuva on timantti. Jos haluat nähdä joka osa-alueeltaan loistavasti tehdyn elokuvan, niin se on tässä.
maanantai, maaliskuu 23, 2009
Kansanmurha
Kaikille on tuttua se mitä natsit tekivät juutalaisille toisessa maailmansodassa; miljoonia kansalaisia pakkosiirrettiin ja 6 miljoonaa juutalaista tapettiin vain siihen tarkoitukseen tehdyillä tuhoamisleireillä. Tuttuakin tutumpaa historiaa. Natsit olivat vain niin pahoja, että heiltä tuollainen onnistui. He olivat pahoja, piste.
Mutta eipä ole muulla maailmalla kauhean paljoa varaa sanoa olevansa parempia tässä asiassa. Melkein kansalta kuin kansalta löytyy historiansa saatossa jonkin asteista massavainoa toista kansaa kohtaan.
Aloitetaan vaikka Balkanilta. Bosnian sodan aikana serbit syyllistyivät muslimien ja kroaattien vainoamiseen. Arvioiden mukaan neljännesmiljoona ihmistä sai surmansa vuosien 1992 ja 1995 välisenä aikana. Serbit yrittivät vierittää syyn kansanmurhasta muslimien ja kroaattien niskaan ja edelleen serbien johtajia pidetään omassa maassaan sankareina, siitä huolimatta, että suunnittelivat toisten kansojen täydellistä tuhoamista. Ei kyllä ole lainkaan ihmeellistä, että kansa Serbiassa ajattelee näin, onhan tuotakin taistelua käyty samoilla seuduilla jo satoja vuosia.
Pysytään vielä 1990-luvulla, mutta siirrytään Afrikkaan. Kuten Balkanilla, myös Ruandassa oli historian saatossa syntynyt skismoja eri heimojen välille, jotka lopulta purkautuivat vuonna 1994 sata päivää kestäneissä taisteluissa, joissa äärimieliset hutu-heimolaiset tappoivat lähes miljoona tutsia ennen kuin tutsi-joukot pysäyttivät heidät.
Hyvin tunnettuja tapauksia, jotka molemmat varmasti pyörivät ihmisten mielissä vielä pitkään. Mutta historiamme on täynnä pahempiakin tapauksia, jotka on vaiennettu piiloon.
Hypätään viime vuosisadan alkupuolelle toiselle vuosikymmenelle ensimmäisen maailmansodan tiimellykseen. Ottomaanien valtakunnassa syntyi vaino armenialaisia kohtaan. Heitä pakkosiirrettiin ja tapettiin vajaan kymmenen vuoden aikana lähes puolitoista miljoonaa. Tähänkään päivään mennessä ei Turkin valtio ole ottanut vastuuta vain pitäytyy väittämässään, että kuolleet olivat vastarintataistelijoita. Osa varmasti olikin, mutta että kaikki armenialaiset olisivat olleet on kyllä aika kaukaa haettua. Suuri osa heistä oli, kuten juutalaiset Saksassa, hyvissä asemissa olevia ihmisiä.
Kolmea edellistä ei välttämättä mielletä sivistysvaltioiksi. Mutta miten tässä tilastossa pärjäävät "sivistyneet" maat?
Aloitetaan vaikka Neuvostoliitosta. Seuraava tapaus historiasta on hieman kyseenalainen tässä yhteydessä, mutta se täyttää osan kansanmurhan merkeistä. Ukrainassa oli suuri nälänhätä vuosina 1932-1933, jonka seurauksena jopa 7 miljoonaa ukrainalaista kuoli nälkään. Tätä kutsutaan Holodomoriksi, nälkään tappamiseksi. Ukrainalaiset näet uskoivat, että Neuvostoliitto oli tarkoituksella estänyt ruokakuljetukset Ukrainaan, tavoittelihan Ukraina tuolloin itsenäisyyttä eikä Stalin voinut päästää maan suuria luonnonvaroja pois Neuvostoliitosta. Hieman rajatapaus siis, mutta kuitenki jotain mikä on tapahtunut.
Otetaan seuraavaksi vaikka kansa ja hallitsija, joiden hallussa oli aikanaan suurin koskaan muodostettu valtio: mongolit ja Tsingis-kaani. Tällä ratsastajakansalla oli tapanaan tuhota kokonaisia valtakuntia niin, että jäljelle jäi vain hävitettyjä kaupunkeja ja ruumiita.
Kaipa näistäkin voitaisiin väitellä olivatko ne oikeasti sivistyneitä valtioita. Mutta kuten sanottu, on sitä osattu muissakin maissa. Muinaisen Rooman asemaan sivistysvaltiona tuskin voi kukaan kieltää. Mutta hekin kunnostautuivat aikanaan kyseenalaisesti. Rooman armeijaahan kuvasi se, että vaikka se olisi hävinnyt tuli se aina uudestaan ja uudestaan samoille alueille kunnes voitti. Yksi tämmöinen alue oli Karthago. Näiden kaupunkien välillä käytiin useita sotia, joista viimeisessä, kolmannessa puunilaissodassa, Rooman armeija tuhosi Karthagon täysin ja asukkaat joko tapettiin tai myytiin orjiksi.
Entäpä myöhemmät Euroopan valtiot sitten? Olivatko he yhtään parempia? Lyhyt vastaus on eivät, he olivat pahempia.
Varmaankin historian suurimpia kansanmurhia oli espanjalaisten konkistadorien Uuden Maailman valloitus. Meille halutaan tarjota kuva autiosta, uudesta maasta, jota asuttivat harvaan alkukantaiset intiaanit. Mutta kuitenkin on viitteitä, että kun ensimmäinen tunnustettu sivilisaatio nousi Sumeriin, oli Amerikoissa jo kaksi isoa sivilisaatiota. Ja kun Euroopassa asui harvakseltaan ihmisiä oli Amerikoissa jo miljoonia asukkaita. Mitä eurooppalaiset sitten tekivät? Toivat mukanaan isorokon, jota vastaan intiaaneilla ei ollut mahdollisuutta taistella, jonka jälkeen he tuhosivat jäljelle jääneet sivilisaatiot.
Emme siis pärjää kovinkaan hyvin. Entäpä valtio, joka väittää puolustavansa oikeutta ja vapautta kaikkialla maailmassa? Yhdysvaltojen historiaan kuuluu osa, jota ei tunnusteta ja jonka kohteena olleet kansat ovat edelleen alempiarvoisessa asemassa. Pohjois-Amerikan intiaanit joutuivat ahtaalle kun kasvava valtio levittäytyi poikki mantereen. Yhteenottoja syntyi kun kaksi erilaisen arvomaailman omaavaa kansaa kohtasivat. Valkoiset miehet kuvailivat intiaaneja petollisiksi ja huonommiksi ihmisiksi, mutta samalla he itse tekivät sopimuksia, jotka sitten petettiin. Intiaaniheimot joutuivat siirtymään reservaatteihin, joissa heidän olonsa huononivat suuresti ja heitä kuoli suuria määriä.
Miksi siis kaikille on tuttua vain juutalaisten natsien käsissä kärsimä tragedia?
Tämän kirjoituksen voi lopettaa vain seuraavan lainaukseen. Ote puheesta, jonka piti Nez Perce intiaanien päällikkö Chief Joseph Lincoln Hallissa vuonna 1879:
Mutta eipä ole muulla maailmalla kauhean paljoa varaa sanoa olevansa parempia tässä asiassa. Melkein kansalta kuin kansalta löytyy historiansa saatossa jonkin asteista massavainoa toista kansaa kohtaan.
Aloitetaan vaikka Balkanilta. Bosnian sodan aikana serbit syyllistyivät muslimien ja kroaattien vainoamiseen. Arvioiden mukaan neljännesmiljoona ihmistä sai surmansa vuosien 1992 ja 1995 välisenä aikana. Serbit yrittivät vierittää syyn kansanmurhasta muslimien ja kroaattien niskaan ja edelleen serbien johtajia pidetään omassa maassaan sankareina, siitä huolimatta, että suunnittelivat toisten kansojen täydellistä tuhoamista. Ei kyllä ole lainkaan ihmeellistä, että kansa Serbiassa ajattelee näin, onhan tuotakin taistelua käyty samoilla seuduilla jo satoja vuosia.
Pysytään vielä 1990-luvulla, mutta siirrytään Afrikkaan. Kuten Balkanilla, myös Ruandassa oli historian saatossa syntynyt skismoja eri heimojen välille, jotka lopulta purkautuivat vuonna 1994 sata päivää kestäneissä taisteluissa, joissa äärimieliset hutu-heimolaiset tappoivat lähes miljoona tutsia ennen kuin tutsi-joukot pysäyttivät heidät.
Hyvin tunnettuja tapauksia, jotka molemmat varmasti pyörivät ihmisten mielissä vielä pitkään. Mutta historiamme on täynnä pahempiakin tapauksia, jotka on vaiennettu piiloon.
Hypätään viime vuosisadan alkupuolelle toiselle vuosikymmenelle ensimmäisen maailmansodan tiimellykseen. Ottomaanien valtakunnassa syntyi vaino armenialaisia kohtaan. Heitä pakkosiirrettiin ja tapettiin vajaan kymmenen vuoden aikana lähes puolitoista miljoonaa. Tähänkään päivään mennessä ei Turkin valtio ole ottanut vastuuta vain pitäytyy väittämässään, että kuolleet olivat vastarintataistelijoita. Osa varmasti olikin, mutta että kaikki armenialaiset olisivat olleet on kyllä aika kaukaa haettua. Suuri osa heistä oli, kuten juutalaiset Saksassa, hyvissä asemissa olevia ihmisiä.
Kolmea edellistä ei välttämättä mielletä sivistysvaltioiksi. Mutta miten tässä tilastossa pärjäävät "sivistyneet" maat?
Aloitetaan vaikka Neuvostoliitosta. Seuraava tapaus historiasta on hieman kyseenalainen tässä yhteydessä, mutta se täyttää osan kansanmurhan merkeistä. Ukrainassa oli suuri nälänhätä vuosina 1932-1933, jonka seurauksena jopa 7 miljoonaa ukrainalaista kuoli nälkään. Tätä kutsutaan Holodomoriksi, nälkään tappamiseksi. Ukrainalaiset näet uskoivat, että Neuvostoliitto oli tarkoituksella estänyt ruokakuljetukset Ukrainaan, tavoittelihan Ukraina tuolloin itsenäisyyttä eikä Stalin voinut päästää maan suuria luonnonvaroja pois Neuvostoliitosta. Hieman rajatapaus siis, mutta kuitenki jotain mikä on tapahtunut.
Otetaan seuraavaksi vaikka kansa ja hallitsija, joiden hallussa oli aikanaan suurin koskaan muodostettu valtio: mongolit ja Tsingis-kaani. Tällä ratsastajakansalla oli tapanaan tuhota kokonaisia valtakuntia niin, että jäljelle jäi vain hävitettyjä kaupunkeja ja ruumiita.
Kaipa näistäkin voitaisiin väitellä olivatko ne oikeasti sivistyneitä valtioita. Mutta kuten sanottu, on sitä osattu muissakin maissa. Muinaisen Rooman asemaan sivistysvaltiona tuskin voi kukaan kieltää. Mutta hekin kunnostautuivat aikanaan kyseenalaisesti. Rooman armeijaahan kuvasi se, että vaikka se olisi hävinnyt tuli se aina uudestaan ja uudestaan samoille alueille kunnes voitti. Yksi tämmöinen alue oli Karthago. Näiden kaupunkien välillä käytiin useita sotia, joista viimeisessä, kolmannessa puunilaissodassa, Rooman armeija tuhosi Karthagon täysin ja asukkaat joko tapettiin tai myytiin orjiksi.
Entäpä myöhemmät Euroopan valtiot sitten? Olivatko he yhtään parempia? Lyhyt vastaus on eivät, he olivat pahempia.
Varmaankin historian suurimpia kansanmurhia oli espanjalaisten konkistadorien Uuden Maailman valloitus. Meille halutaan tarjota kuva autiosta, uudesta maasta, jota asuttivat harvaan alkukantaiset intiaanit. Mutta kuitenkin on viitteitä, että kun ensimmäinen tunnustettu sivilisaatio nousi Sumeriin, oli Amerikoissa jo kaksi isoa sivilisaatiota. Ja kun Euroopassa asui harvakseltaan ihmisiä oli Amerikoissa jo miljoonia asukkaita. Mitä eurooppalaiset sitten tekivät? Toivat mukanaan isorokon, jota vastaan intiaaneilla ei ollut mahdollisuutta taistella, jonka jälkeen he tuhosivat jäljelle jääneet sivilisaatiot.
Emme siis pärjää kovinkaan hyvin. Entäpä valtio, joka väittää puolustavansa oikeutta ja vapautta kaikkialla maailmassa? Yhdysvaltojen historiaan kuuluu osa, jota ei tunnusteta ja jonka kohteena olleet kansat ovat edelleen alempiarvoisessa asemassa. Pohjois-Amerikan intiaanit joutuivat ahtaalle kun kasvava valtio levittäytyi poikki mantereen. Yhteenottoja syntyi kun kaksi erilaisen arvomaailman omaavaa kansaa kohtasivat. Valkoiset miehet kuvailivat intiaaneja petollisiksi ja huonommiksi ihmisiksi, mutta samalla he itse tekivät sopimuksia, jotka sitten petettiin. Intiaaniheimot joutuivat siirtymään reservaatteihin, joissa heidän olonsa huononivat suuresti ja heitä kuoli suuria määriä.
Miksi siis kaikille on tuttua vain juutalaisten natsien käsissä kärsimä tragedia?
Tämän kirjoituksen voi lopettaa vain seuraavan lainaukseen. Ote puheesta, jonka piti Nez Perce intiaanien päällikkö Chief Joseph Lincoln Hallissa vuonna 1879:
"If the white man wants to live in peace with the Indian he can live in peace. There need be no trouble. Treat all men alike. Give them the same laws. Give them all an even chance to live and grow.
All men were made by the same Great Spirit Chief.
They are all brothers."
All men were made by the same Great Spirit Chief.
They are all brothers."
tiistai, maaliskuu 10, 2009
Elokuvahöpinää osa 1.0.2
Kävin katsomassa elokuvan "Che" ensimmäisen osan. Odotin sitä mielenkiinnolla, sillä vaikka Che Guevara on historiasta hahmona, tiedän hänestä vain sen mitä vähän yleisissä historian kirjoissa sivutaan; mitä hän on tehnyt ja missä ollut mukana. Elokuvan nähtyäni en tosiaan tiedä vieläkään sen enempää.
Puitteet elokuvalla olivat hienot ja kuvallinen jälki oli realistista ja toimivaa. Ajan henki tuli hyvin esille ja oli kuin dokumenttia olisi katsellut. Näyttelijät tekivät kyllä hyvät roolisuoritukset, mutta jotain jäi silti puuttumaan. Elokuvassa mätti tärkein asia: päähenkilö.
Itse Che jäi elokuvassa etäiseksi ja itsestäni tuntui, että tekijät eivät oikeastaan tunteneet päähenkilöään. Kyllä Del Toro näytti Cheltä ja oli uskottava siinä, mutta en ensimmäisen reilun kaksituntisen jälkeen tiedä Che Guevarasta yhtään enempää kuin ennen elokuvaa. Toki tiedän paremmin Kuuban vallankumouksen kulun ja mitä Che teki, mutta itse mies on edelleen vain nimi. Hänen arvomaailmaansa, tunteitaan tai yksityistä elämäänsä ei avattu lainkaan.
Mielestäni juuri tässä olisi ollut elokuvan suurimmat mahdollisuudet, näyttää Che ihmisenä eikä ikonina ja patsaana. Lähes kaikki kun tuntevat miehen tiukan ilmeen hänestä otetusta varmaan yhdestä tunnetuimmasta valokuvasta ikinä, mutta harva tietää millainen mies hän oli. Jos elokuva olisi ollut pelkästään Kuuban vallakumouksesta niin ei tuo olisi haitannut, mutta kun kyseessä on päähenkilön elämää seuraavasta elokuvasti, niin kyllä ainakin itse kaipaan paljon enemmän syvyyttä päähenkilöön.
Sinänsä on mielenkiintoista miten vähän tekijät ovat saaneet Che:stä ja Fidel Castrosta irti, sillä koko elokuvan tarina lähtee noista miehistä; hehän kun olivat Kuuban vallankumouksen arkkitehteja. Mielenkiintoisinta antia elokuvassa olivatkin Chen ja Fidelin keskustelut. Itse olisin vaikka voinut seurata niitä koko elokuvan ajan sen sijaan, että nyt näytettiin taistelua ja metsässä kykkimistä.
Miten ammattilaiset aina unohtavat elokuvan tärkeimmän osan: hahmot.
Puitteet elokuvalla olivat hienot ja kuvallinen jälki oli realistista ja toimivaa. Ajan henki tuli hyvin esille ja oli kuin dokumenttia olisi katsellut. Näyttelijät tekivät kyllä hyvät roolisuoritukset, mutta jotain jäi silti puuttumaan. Elokuvassa mätti tärkein asia: päähenkilö.
Itse Che jäi elokuvassa etäiseksi ja itsestäni tuntui, että tekijät eivät oikeastaan tunteneet päähenkilöään. Kyllä Del Toro näytti Cheltä ja oli uskottava siinä, mutta en ensimmäisen reilun kaksituntisen jälkeen tiedä Che Guevarasta yhtään enempää kuin ennen elokuvaa. Toki tiedän paremmin Kuuban vallankumouksen kulun ja mitä Che teki, mutta itse mies on edelleen vain nimi. Hänen arvomaailmaansa, tunteitaan tai yksityistä elämäänsä ei avattu lainkaan.
Mielestäni juuri tässä olisi ollut elokuvan suurimmat mahdollisuudet, näyttää Che ihmisenä eikä ikonina ja patsaana. Lähes kaikki kun tuntevat miehen tiukan ilmeen hänestä otetusta varmaan yhdestä tunnetuimmasta valokuvasta ikinä, mutta harva tietää millainen mies hän oli. Jos elokuva olisi ollut pelkästään Kuuban vallakumouksesta niin ei tuo olisi haitannut, mutta kun kyseessä on päähenkilön elämää seuraavasta elokuvasti, niin kyllä ainakin itse kaipaan paljon enemmän syvyyttä päähenkilöön.
Sinänsä on mielenkiintoista miten vähän tekijät ovat saaneet Che:stä ja Fidel Castrosta irti, sillä koko elokuvan tarina lähtee noista miehistä; hehän kun olivat Kuuban vallankumouksen arkkitehteja. Mielenkiintoisinta antia elokuvassa olivatkin Chen ja Fidelin keskustelut. Itse olisin vaikka voinut seurata niitä koko elokuvan ajan sen sijaan, että nyt näytettiin taistelua ja metsässä kykkimistä.
Miten ammattilaiset aina unohtavat elokuvan tärkeimmän osan: hahmot.
sunnuntai, maaliskuu 08, 2009
Pyyteettömyys
Kuulin joitain vuosia sitten lausahduksen: "Pyyteetöntä teko ei ole". Jäin sitä miettimään hyvin pitkäksi aikaa, vaikka ensireaktioni oli, että tuo on täyttä potaskaa. Rupesin kuitenkin miettimään tarkemmin perusteluita, joilla tuota lausahdusta oikeutettiin. Lausujan mukaan, jokaisen pyyteettömän teon takana on vähintään oma halu tuntea itsensä hyväksi, jolloin kaikista hyvistä teoista tulee itsekkäitä. Kyllähän perustelut sinänsä ovat loogisia, mutta olen tullut siihen tulokseen, että ne ovat täyttä potaskaa ja vieläpä kyynistä potaskaa.
Tulin toiseen lopputulokseen katsottuani uudestaan elokuvan "Pianisti". Jäin miettimään mikä olisi ensireaktioni, jos joku tulisi pyytämään apuani ja hänen henkensä riippuisi siitä autanko vai en. Miettisinkö siinä hetkessä, että pelastanpa toisen ihmisen hengen ja olen parempi ihminen sen ansiosta vai pelästyisinkö tilannetta enkä auttaisi vai menisinkö automaatiolla enkä edes ymmärtäisi mitä olen tekemässä? Totuus on, etten tiedä.
On surullista, että maailmassa on ihmisiä, jotka ajattelevat että toista ei voi auttaa tuntematta itseään paremmaksi. Jos näet jonkun roikkumassa sillankaiteesta hädissään jäisitkö oikeasti miettimään, että tämä on hyvä kun autan hänet ylös? Varmasti jokainen meistä tilanteen jälkeen tuntisi tehneensä hyvän teon, mutta muuttaako se alkuperäisen tekomme itsekkääksi, jos ajatus moisesta tulee jälkeen päin, kun teko on tehty?
Olen yleensä ensimmäisiä, jotka kritisoivat uskontoja niissä olevien turhuuksien takia, mutta on yksi asia, jossa uskonnot kunnostauvat yleensä paremmin kuin muut: laupeus. Se ei aina ilmene siten kuten toivoisimme, mutta uskontojen piirissä on ihmisiä, jotka auttavat muita elintärkeissä, mutta yleensä hyvin pienissä asioissa, samalla kun me muut mietimme, minkä mallisen puhelimen ostaisimme itsellemme. Eivätkä nämä ihmiset vaadi itselleen mitään tai nosta itseään korkeammalle sen takia, että auttavat. Toki tähän voi sanoa, että kyseiset henkilöt petaavat vain taivaspaikkaansa ja ovat sen takia itsekkäitä, mutta jälleen; kuinka kyyninen ihmisen pitää olla kaivaakseen tuon argumenttinsa perusteeksi?
Itseni vetää murheelliseksi tieto siitä, että joukossamme on monia, jotka näkevät muiden auttamisen vain itsensä edistämisenä ja likaavat arvokkaat teot tavallisten ostopäätösten tasolle. Onko kuitenkaan loppujen lopuksi tärkeämpää se, millä perusteilla autetaan vai se, että ylipäänsä autetaan muita?
Tulin toiseen lopputulokseen katsottuani uudestaan elokuvan "Pianisti". Jäin miettimään mikä olisi ensireaktioni, jos joku tulisi pyytämään apuani ja hänen henkensä riippuisi siitä autanko vai en. Miettisinkö siinä hetkessä, että pelastanpa toisen ihmisen hengen ja olen parempi ihminen sen ansiosta vai pelästyisinkö tilannetta enkä auttaisi vai menisinkö automaatiolla enkä edes ymmärtäisi mitä olen tekemässä? Totuus on, etten tiedä.
On surullista, että maailmassa on ihmisiä, jotka ajattelevat että toista ei voi auttaa tuntematta itseään paremmaksi. Jos näet jonkun roikkumassa sillankaiteesta hädissään jäisitkö oikeasti miettimään, että tämä on hyvä kun autan hänet ylös? Varmasti jokainen meistä tilanteen jälkeen tuntisi tehneensä hyvän teon, mutta muuttaako se alkuperäisen tekomme itsekkääksi, jos ajatus moisesta tulee jälkeen päin, kun teko on tehty?
Olen yleensä ensimmäisiä, jotka kritisoivat uskontoja niissä olevien turhuuksien takia, mutta on yksi asia, jossa uskonnot kunnostauvat yleensä paremmin kuin muut: laupeus. Se ei aina ilmene siten kuten toivoisimme, mutta uskontojen piirissä on ihmisiä, jotka auttavat muita elintärkeissä, mutta yleensä hyvin pienissä asioissa, samalla kun me muut mietimme, minkä mallisen puhelimen ostaisimme itsellemme. Eivätkä nämä ihmiset vaadi itselleen mitään tai nosta itseään korkeammalle sen takia, että auttavat. Toki tähän voi sanoa, että kyseiset henkilöt petaavat vain taivaspaikkaansa ja ovat sen takia itsekkäitä, mutta jälleen; kuinka kyyninen ihmisen pitää olla kaivaakseen tuon argumenttinsa perusteeksi?
Itseni vetää murheelliseksi tieto siitä, että joukossamme on monia, jotka näkevät muiden auttamisen vain itsensä edistämisenä ja likaavat arvokkaat teot tavallisten ostopäätösten tasolle. Onko kuitenkaan loppujen lopuksi tärkeämpää se, millä perusteilla autetaan vai se, että ylipäänsä autetaan muita?
torstai, helmikuu 05, 2009
Salaisuus naapurustossa
Me elämme tuntemattoman keskellä. Päällisin puolin tiedämme asioista paljon, mutta silti monista asioista tiedämme lopulta hyvin vähän. Otetaan vaikka naapurimme. Tiedämme heistä pintapuolisesti paljon; heidän nimensä, miltä he näyttävät, millaista autoa he ajavat, miten he pitävät talostaan huolta, tervehtiikö hän ja onko hän kohtelias muille. Emme kuitenkaan tiedä kovinkaan paljoa heistä.
Otetaan vaikka vieressä olevan kuvan mies. Hänen nimensä on John Wayne. Hän ei ole filmitähti, vaikka nimikaima olikin. Naapurit oppivat tuntemaan hänet ystävällisenä, kohteliaana ja ahkerana miehenä, joka usein järjesti pihajuhlia ja viihdytti niissä lapsia klovnina nimeltä Pogo.
Emme yleensä näe vaivaa siitä, että salaisimme naapureiltamme asioita, niin vain tapahtuu. Näemme toisiamme niin lyhyen hetken ajan ja harvemmin tulemme edes ajatelleeksi asiaa. Kun ovi sulkeutuu takanamme olemme taas siinä maailmassa, jonka tunnemme ja johon muilla ei ole asiaa. Näytämme sen vain harvoille valituille. Tiedämme, että muillakin on se oma maailmansa, mutta emme kiinnitä siihen sen enempää huomiota, jos se vaikuttaa nopeiden vilkaisujen perusteella "normaalilta".
Osittain näin varmasti ajattelivat itävaltalaisen Amstettenin kaupungin asukkaat naapurissaan asuvan Josef Fritzlin perheestä, kunnes selvisi, että hän on pitänyt omaa tytärtään 24 vuotta vankinaan talon kellarissa ja että tytär on synnyttänyt hänelle seitsemän lasta. Kyllähän he olivat ihmetelleet välillä perheeseen ilmestyviä lapsia, joiden ilmaantuminen selitettiin tyttären liittymisellä johonkin kulttiin. Kun tapausta tutkittiin löytyi perheen isän taustasta monia tapahtumia, joista olisi voinut vetää johtopäätöksiä.
Meille ei naapureistamme jää useimmiten kuin nopeita mielikuvia. Yksi naapuri on kärttyinen, toinen seuraa aina hyvin tarkasti mitä teemme, kolmas tuntuu viihtyvän paremmin muualla kuin kotonaan. Emme näe syitä naapureittemme käytökseen, emmekä yleensä käytä aikaa siihen, että ottaisimme selvää. Meillä ei ole tarvetta siihen. Jos he vaikuttavat normaaleilta, se riittää.
"Normaali" on kuitenkin käsite, jota on mahdotonta täyttää. Kun rupeamme katsomaan toisiamme tarkasti näemme hyvin paljon sellaista, joka herättää huomiomme ja mahdollisesti epäilyksemme. Harva meistä on sellainen, jolla ei jotain erikoista tapaa, pakkomiellettä, fobiaa tai jotain käsittelemätöntä traumaa olisi. Ja sellaisethan eivät kuulu normaalin ihmisen käsitteeseen. Jos niistä voisi vetää suoria johtopäätöksiä, olisi maailmassa aika paljon enemmän rikollisia.
Frederick West oli koulukiusattu. Hän ei ollut kovin hyvä oppilas koulussa ja joutui siitä usein vaikeuksiin, joiden takia hänen äitinsä tuli koululle puolustamaan häntä, josta taas seurasi, että häntä kiusattiin enemmän. Hän kuitenkin pääsi tästä ohitse ja hänestä tuli suosittu tyttöjen keskuudessa. Myöhemmällä iällä hän meni naimisiin ja ajoi jäätelöautoa. Hän oli kohtelias, vilpitön ja luotettavanoloinen, eli useimpien kirjoissa täysin normaali. Toisaalta, hänellä oli ylikehittynyt seksivietti, jonka johdosta hän raiskasi ja tappoi vaimonsa kanssa 12 teini-ikäistä tyttöä. Lopulta he hautasivat tyttöjen ruumiit talonsa pihamaalle.
Tiedämme monesti hyvin paljon vähemmän naapureittemme historiasta kuin ehkä olisi tarpeellista ja monesti sen takia kiinnitämme huomiota vääriin seikkoihin. Pelkäämme enemmän sitä remuavaa nuorisolaumaa kuin hillitysti käyttäytyvää vanhempaa pariskuntaa, yleensä vain siksi, että toisten käytös on mielestämme normaalia ja toisten epänormaalia. Olemme täysin tietämättömiä siitä, että se äänekäs nuorisolauma voi olla vaikka urheilujoukkue, joka on juuri voittanut tärkeän ottelun ja juhlistaa sitä. Olemme myös yhtä tietämättömiä siitä, että se normaaliksi luokittelemamme pariskunta saattaa koostuu kahdesta ihmisestä, jotka pettävät rakkaitaan silläkin hetkellä.
Minkä verran meidän pitäisi tietää naapureistamme? Pitäisikö meidän olla kiinnostuneempia siitä, millaisten ihmisten keskellä elämme?
Katsotaanpa vielä uudestaan sitä ensimmäistä kuvaa. Hymyilevä pelle puutarhajuhlissa. Oikealla on toinen kuva hänestä. Hänen koko nimensä on John Wayne Gacy Jr. Yksi puoli, jota hänen naapurinsa eivät hänestä nähneet oli hänen mieltymyksensä pieniin poikiin. Hän raiskasi, murhasi ja hautasi talonsa kellariin 33 poikaa. Ja hänen naapureilleen tämä selvisi vasta kun poliisit pidättivät hänet.
Loppuun voi kysyä, mitä kaikkea me itse salaamme naapureiltamme? Mitä emme halua heidän tietävän meistä? Ja mitä he ajattelevat meistä sen takia?
Otetaan vaikka vieressä olevan kuvan mies. Hänen nimensä on John Wayne. Hän ei ole filmitähti, vaikka nimikaima olikin. Naapurit oppivat tuntemaan hänet ystävällisenä, kohteliaana ja ahkerana miehenä, joka usein järjesti pihajuhlia ja viihdytti niissä lapsia klovnina nimeltä Pogo.Emme yleensä näe vaivaa siitä, että salaisimme naapureiltamme asioita, niin vain tapahtuu. Näemme toisiamme niin lyhyen hetken ajan ja harvemmin tulemme edes ajatelleeksi asiaa. Kun ovi sulkeutuu takanamme olemme taas siinä maailmassa, jonka tunnemme ja johon muilla ei ole asiaa. Näytämme sen vain harvoille valituille. Tiedämme, että muillakin on se oma maailmansa, mutta emme kiinnitä siihen sen enempää huomiota, jos se vaikuttaa nopeiden vilkaisujen perusteella "normaalilta".
Osittain näin varmasti ajattelivat itävaltalaisen Amstettenin kaupungin asukkaat naapurissaan asuvan Josef Fritzlin perheestä, kunnes selvisi, että hän on pitänyt omaa tytärtään 24 vuotta vankinaan talon kellarissa ja että tytär on synnyttänyt hänelle seitsemän lasta. Kyllähän he olivat ihmetelleet välillä perheeseen ilmestyviä lapsia, joiden ilmaantuminen selitettiin tyttären liittymisellä johonkin kulttiin. Kun tapausta tutkittiin löytyi perheen isän taustasta monia tapahtumia, joista olisi voinut vetää johtopäätöksiä.Meille ei naapureistamme jää useimmiten kuin nopeita mielikuvia. Yksi naapuri on kärttyinen, toinen seuraa aina hyvin tarkasti mitä teemme, kolmas tuntuu viihtyvän paremmin muualla kuin kotonaan. Emme näe syitä naapureittemme käytökseen, emmekä yleensä käytä aikaa siihen, että ottaisimme selvää. Meillä ei ole tarvetta siihen. Jos he vaikuttavat normaaleilta, se riittää.
"Normaali" on kuitenkin käsite, jota on mahdotonta täyttää. Kun rupeamme katsomaan toisiamme tarkasti näemme hyvin paljon sellaista, joka herättää huomiomme ja mahdollisesti epäilyksemme. Harva meistä on sellainen, jolla ei jotain erikoista tapaa, pakkomiellettä, fobiaa tai jotain käsittelemätöntä traumaa olisi. Ja sellaisethan eivät kuulu normaalin ihmisen käsitteeseen. Jos niistä voisi vetää suoria johtopäätöksiä, olisi maailmassa aika paljon enemmän rikollisia.
Frederick West oli koulukiusattu. Hän ei ollut kovin hyvä oppilas koulussa ja joutui siitä usein vaikeuksiin, joiden takia hänen äitinsä tuli koululle puolustamaan häntä, josta taas seurasi, että häntä kiusattiin enemmän. Hän kuitenkin pääsi tästä ohitse ja hänestä tuli suosittu tyttöjen keskuudessa. Myöhemmällä iällä hän meni naimisiin ja ajoi jäätelöautoa. Hän oli kohtelias, vilpitön ja luotettavanoloinen, eli useimpien kirjoissa täysin normaali. Toisaalta, hänellä oli ylikehittynyt seksivietti, jonka johdosta hän raiskasi ja tappoi vaimonsa kanssa 12 teini-ikäistä tyttöä. Lopulta he hautasivat tyttöjen ruumiit talonsa pihamaalle.Tiedämme monesti hyvin paljon vähemmän naapureittemme historiasta kuin ehkä olisi tarpeellista ja monesti sen takia kiinnitämme huomiota vääriin seikkoihin. Pelkäämme enemmän sitä remuavaa nuorisolaumaa kuin hillitysti käyttäytyvää vanhempaa pariskuntaa, yleensä vain siksi, että toisten käytös on mielestämme normaalia ja toisten epänormaalia. Olemme täysin tietämättömiä siitä, että se äänekäs nuorisolauma voi olla vaikka urheilujoukkue, joka on juuri voittanut tärkeän ottelun ja juhlistaa sitä. Olemme myös yhtä tietämättömiä siitä, että se normaaliksi luokittelemamme pariskunta saattaa koostuu kahdesta ihmisestä, jotka pettävät rakkaitaan silläkin hetkellä.
Minkä verran meidän pitäisi tietää naapureistamme? Pitäisikö meidän olla kiinnostuneempia siitä, millaisten ihmisten keskellä elämme?
Katsotaanpa vielä uudestaan sitä ensimmäistä kuvaa. Hymyilevä pelle puutarhajuhlissa. Oikealla on toinen kuva hänestä. Hänen koko nimensä on John Wayne Gacy Jr. Yksi puoli, jota hänen naapurinsa eivät hänestä nähneet oli hänen mieltymyksensä pieniin poikiin. Hän raiskasi, murhasi ja hautasi talonsa kellariin 33 poikaa. Ja hänen naapureilleen tämä selvisi vasta kun poliisit pidättivät hänet.Loppuun voi kysyä, mitä kaikkea me itse salaamme naapureiltamme? Mitä emme halua heidän tietävän meistä? Ja mitä he ajattelevat meistä sen takia?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)