A little after dark

Elokuvahöpinää osa: Good morning Vietnam

2009-06-29T09:24:00.011+03:00

Katsoimme viikonloppuna Z:n kanssa Barry Levinsonin elokuvan "Good Morning Vietnam". Se palautti mieleeni taas miksi komediat ovat tarpeellisia. Yleensä draamaa pidetään raskaiden aiheiden käsittely paikkana, mutta mielestäni komedia on tähän paljon parempi kenttä.

Good morning Vietnamin aiheena on kevyesti Vietnamin sota. Tuo sotahan on yhdysvaltalaisille suuri kipupiste: ainoa sota, jonka Yhdysvallat on hävinnyt, vaikkeivat he sitä pystykään myöntämään. Se myös kuuluu jokaisen itseään kunnioittavan yhdysvaltalaisen elokuvaohjaajan työlistalle: heidän on pakko tehdä elokuvia Vietnamin sodasta. Ja ne ovat yleensä hyvin mustavalkoisia, käsitellen vain jenkkisotilaiden kokemuksia ja heidän kokemia traumoja. Mutta yleensä kriittisyyden taso on yleistä sodanvastaista eikä Yhdysvaltojen roolia kyseenalaisteta.

Vietnam elokuvat ovat myös yleensä sävyltään tummia ja parhaat niistä ovat äärimmäisen raskaista. Good morning Vietnam ei suoranaisesti ole sotaelokuva toisin kuin n. 99,99 prosenttia muista Vietnam elokuvista, vaan se kertoo Yhdysvaltain armeijan radiotoiminnasta Saigonissa sodan aikana. Mutta missä tämä näennäisesti kevyt elokuva onnistuu on sen kuvaamassa kansojen kohtaamisessa ja vietnamilaisten näkökulman esille nostamisessa. Se ei tee sitä täydellisesti, mutta hyvin onnistuneesti.

Pääpaino on komedialla, joka perustuu hyvin pitkälle kuvaustilanteiden improvisaatioon. Se toimii kuin häkä ja vitsit ovat pääasiallisesti levottoman hauskoja. Kevyiden ja hauskojen tilanteiden vastapainoksi on runsaasti dramaattisia ja raskaampaa asiaa sisältäviä kohtauksia ja näiden rytmitys toimii mainiosti. Monet kohtaukset ovat samaan aikaan loistavan hauskoja sekä dramaattisia.

Komedioissa mielestäni mielenkiintoisinta on sen mahdollisuus käsitellä kaikkein raskaimpia asioita. Tämä tietysti vaatii tyylitajua sekä taitoa, eikä vain satunnaisten vitsien kertomista. Stereotypioita ja ennen kaikkea meidän jokaisen omia sekä yhteiskunnan estoja ja tabuja pystytään helpoiten käsittelemään juuri huumorin kautta. Ihminen on vastaanottavampi kun kyseistä asiaa ei toitoteta raskaan painokkaasti vaan sitä pyöritellään hieman sivusta, kevyellä otteella. Tällä tavalla moni kevyt komedia on onnistunut käsittelemään isoja asioita tehokkaammin kuin niistä kertovat draamat.

Good morning Vietnam on todella taidokkaasti rakennettu. Hahmot esitellään siten, että tietää heti millaisesta hahmosta on kyse ilman, että hahmot olisivat vain paperisia karikatyyreja. Esimerkki: elokuvan päähenkilö Adrien Cronauer tulee palveluspaikkaan Kreetalta pukeutuneena siviilivaatteisiin ja ainoa armeija tunnuksena on ilmavoimien päähine. Paikalle tulee ylikersantti Dickerson, jolle Cronauer vitsailee asustaan siitä kysyttäessä. Dickerson pysyy täysin eleettömänä ja toteaa: "That is humor. I recognize it."

Voiko enää herkullisempaa hahmon esittelyä olla.

Piilottakaa se näkyvistä

2009-04-24T16:55:00.001+03:00

1. Pieni lapsi itkee ja parkuu kun hänen kasvoihinsa tehdään veitsellä haava, josta myöhemmin muodostuu arpi, joka tulee osaksi arpitatuointia. Lapsi on tuskissaan eikä yhtään pidä toimenpiteen kohteena olemisesta.

2. Miehet kävelevät suojapukuun pukeituneina haulikot kädessä lammasaitaukseen ja ampuvat kaikki lampaat.

3. Lentokone lentää päin pilvenpiirtäjää ja räjähtää ulos toiselta puolelta isona tulipallona. Romua lentää maahan asti ja ihmiset tuijottavat järkyttyneinä yläilmoihin.

4. Romahtaneita taloja, palomiehiä raivaamassa romua. Kauempana raunioista kannetaan esille loukkaantunutta miestä, joka halaa pelastajiaan epäuskoisena.

5. Isolla miehellä on silmälappu, hänen kädessään on sammakko. Hän puristaa kätensä nyrkkiin ja rutistaa sammakon.

6. Mies hyppää savuavasta pilvenpiirtäjästä. Hän näyttää leijailevan ilmassa paikallaan, kunnes katoaa kuvasta.

7. Kadut ovat veden peitossa, romua ja irti repeytyneitä kasvien palasia. Pöhöttynyt ruumis kelluu vedessa naama alaspäin.

8. Eläintilalle on kaivettu leveä kuoppa, johon kipataan kuolleiden lehmien ruhoja traktorilla. Hetkeä myöhemmin ilmakuva samasta kuopasta, joka nyt on liekeissä ja roihuaa kuin suuri juhannuskokko.

9. Tiessä on syvä kraateri ja auton romun palasia levällään. Paloautoja ympärillä, räjähdyskuopan lähistöllä verta jalkakäytävällä sekä seinillä. Valkoinen lakana peittää ruumiin.

* * * * *

Jokainen näistä on tullut televisiosta. Vaikka äkisti tuntuisi muulta, vain kohdat 1 ja 5 ovat viihdeohjelmista. Miksi siis viihteestä kohistaan niin paljon?

Miksi on hyväksyttävää näyttää jotain asioita, muttei toisia?

(1 Madventures / 2 TV-dokumentti / 5 Elokuva / 3, 4, 6, 7, 8, 9 Uutiset)

Elokuvahöpinää osa: [Rec]

2009-03-24T15:19:00.001+02:00

Joskus tulee vastaan elokuvia, joissa kaikki on vain kohdallaan. Espanjalainen kauhuelokuva [Rec] on sellainen.

(Jos et ole vielä nähnyt elokuvaa ja haluat katsoa sen, kannattaa lopettaa lukeminen tähän ja palata katsomisen jälkeen tänne.)

Elokuvan tarina on päällisin puolin yksinkertainen. Kertojana toimiva TV-ryhmä seuraa palomiehiä heidän mennessä vastamaan hälytykseen asuintalossa. He menevät yhteen asuntoon sisään ja löytävät sieltä verisen naisen, joka hyökkää auttamaan tulleiden poliisien kimppuun. Nainen ammutaan ja haavoittunut poliisi kannetaan rappukäytävään ja aulaan, jossa huomataan, että talo on eristetty ulkoa. Sisälle lähetetään lääkäri tutkimaan, mutta kuolemassa oleva poliisi hyökkääkin häntä auttamassa olevan asukkaan kimppuun. Tässä vaiheessa elokuva muuttuu zombi-elokuvaksi, jossa päähenkilöt joutuvat pakenemaan talossa henkensä edestä.

Tarina ei sinänsä ole uusimmasta päästä, vastaavia kuvioita on nähty aikaisemminkin zombi-elokuvissa erilaisina variaatioina, mutta tapa, jolla [Rec] on tehty tekee siitä niin paljon paremman.

Elokuva lähti ohjaajien mietinnästä, miten he saisivat katsojan kokemaan kauhuelokuvan tapahtumien keskeltä. He päätyivät kuvaamaan elokuvan käsivaralla, TV-sarjan kameramiehen näkökulmasta. Ei sinänsä sekään mitenkään uusi ajatus, mutta toteutus on tällä kertaa fantastinen. Siinä missä samalla kuvaustyylillä toteuttettu Blair Witch Project jätti katsojan vain seuraamaan, vie [Rec] katsojan suoraan tapahtumien keskelle. Elokuvassa leikitellään sillä mitä kamera näkee ja mitä ei, valoilla ja pimeydellä on hyvin suuri osa tunnelman luomisessa. Tunne on aivan eri, kun rappukäytävästä sammuvat valot ja päähenkilöihin iskee paniikki saada ne takasin päälle ja kun ne syttyvät onkin yksi zombi aivan kameran edessä hyökkäämässä samantien kohti katsojaa.

Elokuvassa on paljon mitä ei missään vaiheessa näytetä eikä selitellä ja katsoja jätetään tekemään omat johtopäätöksensä niistä pienistä tiedon palasista, joita hänelle tiputetaan matkan varrella, mutta toisin kuin monesti vastaavissa elokuvissa [Rec]:in tekijät ovat ymmärtäneet, että jotain pitää näyttää. He käyttävät loistavasti hyväkseen sekä rauhallisia hetkiä, joissa seurataan ääniä tai tapahtumia, jotka luovat elokuvaan jännittyneen ja pelottavan tunnelman sekä perinteisiä säikäytyksiä, jossa jotain äkillistä tapahtuu saaden katsojan pomppaamaan tuolissaan.

Elokuvan tunnelma tiivistyy koko ajan loppua kohden kun päähenkilöiden paniikki ja hätä kasvavat ja tapahtumat karkaavat aina vain pahemmin käsistä. Ja juuri kun luulet, ettei elokuva voisi enää intensiivisemmäksi tulla, päätyvät päähenkilöt kattohuoneistoon, joka on täynnä uskonnolista rekvisiittaa, lehtileikkeitä, lääkärin työvälineitä, yms. Ja täällä kohdataan elokuvan suurin paha.

Elokuva lähes joka osa-alueellaan rohkeasti tehty aina ideasta toteutukseen, mutta yksi rohkeimmista vedoista ohjaajien osalta on improvisaatioon luottaminen. Suurta osaa elokuvasta ei etukäteen ole kerrottu päähenkilöiden näyttelijöille, jotta heidän reaktionsa olisivat aidommat kun he kohtaavat kaiken mitä tarina heidän eteensä tuo.

Tämä elokuva on timantti. Jos haluat nähdä joka osa-alueeltaan loistavasti tehdyn elokuvan, niin se on tässä.

Kansanmurha

2009-03-23T20:54:00.005+02:00

Kaikille on tuttua se mitä natsit tekivät juutalaisille toisessa maailmansodassa; miljoonia kansalaisia pakkosiirrettiin ja 6 miljoonaa juutalaista tapettiin vain siihen tarkoitukseen tehdyillä tuhoamisleireillä. Tuttuakin tutumpaa historiaa. Natsit olivat vain niin pahoja, että heiltä tuollainen onnistui. He olivat pahoja, piste.

Mutta eipä ole muulla maailmalla kauhean paljoa varaa sanoa olevansa parempia tässä asiassa. Melkein kansalta kuin kansalta löytyy historiansa saatossa jonkin asteista massavainoa toista kansaa kohtaan.

Aloitetaan vaikka Balkanilta. Bosnian sodan aikana serbit syyllistyivät muslimien ja kroaattien vainoamiseen. Arvioiden mukaan neljännesmiljoona ihmistä sai surmansa vuosien 1992 ja 1995 välisenä aikana. Serbit yrittivät vierittää syyn kansanmurhasta muslimien ja kroaattien niskaan ja edelleen serbien johtajia pidetään omassa maassaan sankareina, siitä huolimatta, että suunnittelivat toisten kansojen täydellistä tuhoamista. Ei kyllä ole lainkaan ihmeellistä, että kansa Serbiassa ajattelee näin, onhan tuotakin taistelua käyty samoilla seuduilla jo satoja vuosia.

Pysytään vielä 1990-luvulla, mutta siirrytään Afrikkaan. Kuten Balkanilla, myös Ruandassa oli historian saatossa syntynyt skismoja eri heimojen välille, jotka lopulta purkautuivat vuonna 1994 sata päivää kestäneissä taisteluissa, joissa äärimieliset hutu-heimolaiset tappoivat lähes miljoona tutsia ennen kuin tutsi-joukot pysäyttivät heidät.

Hyvin tunnettuja tapauksia, jotka molemmat varmasti pyörivät ihmisten mielissä vielä pitkään. Mutta historiamme on täynnä pahempiakin tapauksia, jotka on vaiennettu piiloon.

Hypätään viime vuosisadan alkupuolelle toiselle vuosikymmenelle ensimmäisen maailmansodan tiimellykseen. Ottomaanien valtakunnassa syntyi vaino armenialaisia kohtaan. Heitä pakkosiirrettiin ja tapettiin vajaan kymmenen vuoden aikana lähes puolitoista miljoonaa. Tähänkään päivään mennessä ei Turkin valtio ole ottanut vastuuta vain pitäytyy väittämässään, että kuolleet olivat vastarintataistelijoita. Osa varmasti olikin, mutta että kaikki armenialaiset olisivat olleet on kyllä aika kaukaa haettua. Suuri osa heistä oli, kuten juutalaiset Saksassa, hyvissä asemissa olevia ihmisiä.

Kolmea edellistä ei välttämättä mielletä sivistysvaltioiksi. Mutta miten tässä tilastossa pärjäävät "sivistyneet" maat?

Aloitetaan vaikka Neuvostoliitosta. Seuraava tapaus historiasta on hieman kyseenalainen tässä yhteydessä, mutta se täyttää osan kansanmurhan merkeistä. Ukrainassa oli suuri nälänhätä vuosina 1932-1933, jonka seurauksena jopa 7 miljoonaa ukrainalaista kuoli nälkään. Tätä kutsutaan Holodomoriksi, nälkään tappamiseksi. Ukrainalaiset näet uskoivat, että Neuvostoliitto oli tarkoituksella estänyt ruokakuljetukset Ukrainaan, tavoittelihan Ukraina tuolloin itsenäisyyttä eikä Stalin voinut päästää maan suuria luonnonvaroja pois Neuvostoliitosta. Hieman rajatapaus siis, mutta kuitenki jotain mikä on tapahtunut.

Otetaan seuraavaksi vaikka kansa ja hallitsija, joiden hallussa oli aikanaan suurin koskaan muodostettu valtio: mongolit ja Tsingis-kaani. Tällä ratsastajakansalla oli tapanaan tuhota kokonaisia valtakuntia niin, että jäljelle jäi vain hävitettyjä kaupunkeja ja ruumiita.

Kaipa näistäkin voitaisiin väitellä olivatko ne oikeasti sivistyneitä valtioita. Mutta kuten sanottu, on sitä osattu muissakin maissa. Muinaisen Rooman asemaan sivistysvaltiona tuskin voi kukaan kieltää. Mutta hekin kunnostautuivat aikanaan kyseenalaisesti. Rooman armeijaahan kuvasi se, että vaikka se olisi hävinnyt tuli se aina uudestaan ja uudestaan samoille alueille kunnes voitti. Yksi tämmöinen alue oli Karthago. Näiden kaupunkien välillä käytiin useita sotia, joista viimeisessä, kolmannessa puunilaissodassa, Rooman armeija tuhosi Karthagon täysin ja asukkaat joko tapettiin tai myytiin orjiksi.

Entäpä myöhemmät Euroopan valtiot sitten? Olivatko he yhtään parempia? Lyhyt vastaus on eivät, he olivat pahempia.

Varmaankin historian suurimpia kansanmurhia oli espanjalaisten konkistadorien Uuden Maailman valloitus. Meille halutaan tarjota kuva autiosta, uudesta maasta, jota asuttivat harvaan alkukantaiset intiaanit. Mutta kuitenkin on viitteitä, että kun ensimmäinen tunnustettu sivilisaatio nousi Sumeriin, oli Amerikoissa jo kaksi isoa sivilisaatiota. Ja kun Euroopassa asui harvakseltaan ihmisiä oli Amerikoissa jo miljoonia asukkaita. Mitä eurooppalaiset sitten tekivät? Toivat mukanaan isorokon, jota vastaan intiaaneilla ei ollut mahdollisuutta taistella, jonka jälkeen he tuhosivat jäljelle jääneet sivilisaatiot.

Emme siis pärjää kovinkaan hyvin. Entäpä valtio, joka väittää puolustavansa oikeutta ja vapautta kaikkialla maailmassa? Yhdysvaltojen historiaan kuuluu osa, jota ei tunnusteta ja jonka kohteena olleet kansat ovat edelleen alempiarvoisessa asemassa. Pohjois-Amerikan intiaanit joutuivat ahtaalle kun kasvava valtio levittäytyi poikki mantereen. Yhteenottoja syntyi kun kaksi erilaisen arvomaailman omaavaa kansaa kohtasivat. Valkoiset miehet kuvailivat intiaaneja petollisiksi ja huonommiksi ihmisiksi, mutta samalla he itse tekivät sopimuksia, jotka sitten petettiin. Intiaaniheimot joutuivat siirtymään reservaatteihin, joissa heidän olonsa huononivat suuresti ja heitä kuoli suuria määriä.

Miksi siis kaikille on tuttua vain juutalaisten natsien käsissä kärsimä tragedia?

Tämän kirjoituksen voi lopettaa vain seuraavan lainaukseen. Ote puheesta, jonka piti Nez Perce intiaanien päällikkö Chief Joseph Lincoln Hallissa vuonna 1879:

"If the white man wants to live in peace with the Indian he can live in peace. There need be no trouble. Treat all men alike. Give them the same laws. Give them all an even chance to live and grow.
All men were made by the same Great Spirit Chief.
They are all brothers."

Elokuvahöpinää osa 1.0.2

2009-03-10T11:47:00.000+02:00

Kävin katsomassa elokuvan "Che" ensimmäisen osan. Odotin sitä mielenkiinnolla, sillä vaikka Che Guevara on historiasta hahmona, tiedän hänestä vain sen mitä vähän yleisissä historian kirjoissa sivutaan; mitä hän on tehnyt ja missä ollut mukana. Elokuvan nähtyäni en tosiaan tiedä vieläkään sen enempää.

Puitteet elokuvalla olivat hienot ja kuvallinen jälki oli realistista ja toimivaa. Ajan henki tuli hyvin esille ja oli kuin dokumenttia olisi katsellut. Näyttelijät tekivät kyllä hyvät roolisuoritukset, mutta jotain jäi silti puuttumaan. Elokuvassa mätti tärkein asia: päähenkilö.

Itse Che jäi elokuvassa etäiseksi ja itsestäni tuntui, että tekijät eivät oikeastaan tunteneet päähenkilöään. Kyllä Del Toro näytti Cheltä ja oli uskottava siinä, mutta en ensimmäisen reilun kaksituntisen jälkeen tiedä Che Guevarasta yhtään enempää kuin ennen elokuvaa. Toki tiedän paremmin Kuuban vallankumouksen kulun ja mitä Che teki, mutta itse mies on edelleen vain nimi. Hänen arvomaailmaansa, tunteitaan tai yksityistä elämäänsä ei avattu lainkaan.

Mielestäni juuri tässä olisi ollut elokuvan suurimmat mahdollisuudet, näyttää Che ihmisenä eikä ikonina ja patsaana. Lähes kaikki kun tuntevat miehen tiukan ilmeen hänestä otetusta varmaan yhdestä tunnetuimmasta valokuvasta ikinä, mutta harva tietää millainen mies hän oli. Jos elokuva olisi ollut pelkästään Kuuban vallakumouksesta niin ei tuo olisi haitannut, mutta kun kyseessä on päähenkilön elämää seuraavasta elokuvasti, niin kyllä ainakin itse kaipaan paljon enemmän syvyyttä päähenkilöön.

Sinänsä on mielenkiintoista miten vähän tekijät ovat saaneet Che:stä ja Fidel Castrosta irti, sillä koko elokuvan tarina lähtee noista miehistä; hehän kun olivat Kuuban vallankumouksen arkkitehteja. Mielenkiintoisinta antia elokuvassa olivatkin Chen ja Fidelin keskustelut. Itse olisin vaikka voinut seurata niitä koko elokuvan ajan sen sijaan, että nyt näytettiin taistelua ja metsässä kykkimistä.

Miten ammattilaiset aina unohtavat elokuvan tärkeimmän osan: hahmot.

Pyyteettömyys

2009-03-08T21:02:00.001+02:00

Kuulin joitain vuosia sitten lausahduksen: "Pyyteetöntä teko ei ole". Jäin sitä miettimään hyvin pitkäksi aikaa, vaikka ensireaktioni oli, että tuo on täyttä potaskaa. Rupesin kuitenkin miettimään tarkemmin perusteluita, joilla tuota lausahdusta oikeutettiin. Lausujan mukaan, jokaisen pyyteettömän teon takana on vähintään oma halu tuntea itsensä hyväksi, jolloin kaikista hyvistä teoista tulee itsekkäitä. Kyllähän perustelut sinänsä ovat loogisia, mutta olen tullut siihen tulokseen, että ne ovat täyttä potaskaa ja vieläpä kyynistä potaskaa.

Tulin toiseen lopputulokseen katsottuani uudestaan elokuvan "Pianisti". Jäin miettimään mikä olisi ensireaktioni, jos joku tulisi pyytämään apuani ja hänen henkensä riippuisi siitä autanko vai en. Miettisinkö siinä hetkessä, että pelastanpa toisen ihmisen hengen ja olen parempi ihminen sen ansiosta vai pelästyisinkö tilannetta enkä auttaisi vai menisinkö automaatiolla enkä edes ymmärtäisi mitä olen tekemässä? Totuus on, etten tiedä.

On surullista, että maailmassa on ihmisiä, jotka ajattelevat että toista ei voi auttaa tuntematta itseään paremmaksi. Jos näet jonkun roikkumassa sillankaiteesta hädissään jäisitkö oikeasti miettimään, että tämä on hyvä kun autan hänet ylös? Varmasti jokainen meistä tilanteen jälkeen tuntisi tehneensä hyvän teon, mutta muuttaako se alkuperäisen tekomme itsekkääksi, jos ajatus moisesta tulee jälkeen päin, kun teko on tehty?

Olen yleensä ensimmäisiä, jotka kritisoivat uskontoja niissä olevien turhuuksien takia, mutta on yksi asia, jossa uskonnot kunnostauvat yleensä paremmin kuin muut: laupeus. Se ei aina ilmene siten kuten toivoisimme, mutta uskontojen piirissä on ihmisiä, jotka auttavat muita elintärkeissä, mutta yleensä hyvin pienissä asioissa, samalla kun me muut mietimme, minkä mallisen puhelimen ostaisimme itsellemme. Eivätkä nämä ihmiset vaadi itselleen mitään tai nosta itseään korkeammalle sen takia, että auttavat. Toki tähän voi sanoa, että kyseiset henkilöt petaavat vain taivaspaikkaansa ja ovat sen takia itsekkäitä, mutta jälleen; kuinka kyyninen ihmisen pitää olla kaivaakseen tuon argumenttinsa perusteeksi?

Itseni vetää murheelliseksi tieto siitä, että joukossamme on monia, jotka näkevät muiden auttamisen vain itsensä edistämisenä ja likaavat arvokkaat teot tavallisten ostopäätösten tasolle. Onko kuitenkaan loppujen lopuksi tärkeämpää se, millä perusteilla autetaan vai se, että ylipäänsä autetaan muita?

Salaisuus naapurustossa

2009-02-05T20:21:00.006+02:00

Me elämme tuntemattoman keskellä. Päällisin puolin tiedämme asioista paljon, mutta silti monista asioista tiedämme lopulta hyvin vähän. Otetaan vaikka naapurimme. Tiedämme heistä pintapuolisesti paljon; heidän nimensä, miltä he näyttävät, millaista autoa he ajavat, miten he pitävät talostaan huolta, tervehtiikö hän ja onko hän kohtelias muille. Emme kuitenkaan tiedä kovinkaan paljoa heistä.

Otetaan vaikka vieressä olevan kuvan mies. Hänen nimensä on John Wayne. Hän ei ole filmitähti, vaikka nimikaima olikin. Naapurit oppivat tuntemaan hänet ystävällisenä, kohteliaana ja ahkerana miehenä, joka usein järjesti pihajuhlia ja viihdytti niissä lapsia klovnina nimeltä Pogo.

Emme yleensä näe vaivaa siitä, että salaisimme naapureiltamme asioita, niin vain tapahtuu. Näemme toisiamme niin lyhyen hetken ajan ja harvemmin tulemme edes ajatelleeksi asiaa. Kun ovi sulkeutuu takanamme olemme taas siinä maailmassa, jonka tunnemme ja johon muilla ei ole asiaa. Näytämme sen vain harvoille valituille. Tiedämme, että muillakin on se oma maailmansa, mutta emme kiinnitä siihen sen enempää huomiota, jos se vaikuttaa nopeiden vilkaisujen perusteella "normaalilta".

Osittain näin varmasti ajattelivat itävaltalaisen Amstettenin kaupungin asukkaat naapurissaan asuvan Josef Fritzlin perheestä, kunnes selvisi, että hän on pitänyt omaa tytärtään 24 vuotta vankinaan talon kellarissa ja että tytär on synnyttänyt hänelle seitsemän lasta. Kyllähän he olivat ihmetelleet välillä perheeseen ilmestyviä lapsia, joiden ilmaantuminen selitettiin tyttären liittymisellä johonkin kulttiin. Kun tapausta tutkittiin löytyi perheen isän taustasta monia tapahtumia, joista olisi voinut vetää johtopäätöksiä.

Meille ei naapureistamme jää useimmiten kuin nopeita mielikuvia. Yksi naapuri on kärttyinen, toinen seuraa aina hyvin tarkasti mitä teemme, kolmas tuntuu viihtyvän paremmin muualla kuin kotonaan. Emme näe syitä naapureittemme käytökseen, emmekä yleensä käytä aikaa siihen, että ottaisimme selvää. Meillä ei ole tarvetta siihen. Jos he vaikuttavat normaaleilta, se riittää.

"Normaali" on kuitenkin käsite, jota on mahdotonta täyttää. Kun rupeamme katsomaan toisiamme tarkasti näemme hyvin paljon sellaista, joka herättää huomiomme ja mahdollisesti epäilyksemme. Harva meistä on sellainen, jolla ei jotain erikoista tapaa, pakkomiellettä, fobiaa tai jotain käsittelemätöntä traumaa olisi. Ja sellaisethan eivät kuulu normaalin ihmisen käsitteeseen. Jos niistä voisi vetää suoria johtopäätöksiä, olisi maailmassa aika paljon enemmän rikollisia.

Frederick West oli koulukiusattu. Hän ei ollut kovin hyvä oppilas koulussa ja joutui siitä usein vaikeuksiin, joiden takia hänen äitinsä tuli koululle puolustamaan häntä, josta taas seurasi, että häntä kiusattiin enemmän. Hän kuitenkin pääsi tästä ohitse ja hänestä tuli suosittu tyttöjen keskuudessa. Myöhemmällä iällä hän meni naimisiin ja ajoi jäätelöautoa. Hän oli kohtelias, vilpitön ja luotettavanoloinen, eli useimpien kirjoissa täysin normaali. Toisaalta, hänellä oli ylikehittynyt seksivietti, jonka johdosta hän raiskasi ja tappoi vaimonsa kanssa 12 teini-ikäistä tyttöä. Lopulta he hautasivat tyttöjen ruumiit talonsa pihamaalle.

Tiedämme monesti hyvin paljon vähemmän naapureittemme historiasta kuin ehkä olisi tarpeellista ja monesti sen takia kiinnitämme huomiota vääriin seikkoihin. Pelkäämme enemmän sitä remuavaa nuorisolaumaa kuin hillitysti käyttäytyvää vanhempaa pariskuntaa, yleensä vain siksi, että toisten käytös on mielestämme normaalia ja toisten epänormaalia. Olemme täysin tietämättömiä siitä, että se äänekäs nuorisolauma voi olla vaikka urheilujoukkue, joka on juuri voittanut tärkeän ottelun ja juhlistaa sitä. Olemme myös yhtä tietämättömiä siitä, että se normaaliksi luokittelemamme pariskunta saattaa koostuu kahdesta ihmisestä, jotka pettävät rakkaitaan silläkin hetkellä.

Minkä verran meidän pitäisi tietää naapureistamme? Pitäisikö meidän olla kiinnostuneempia siitä, millaisten ihmisten keskellä elämme?

Katsotaanpa vielä uudestaan sitä ensimmäistä kuvaa. Hymyilevä pelle puutarhajuhlissa. Oikealla on toinen kuva hänestä. Hänen koko nimensä on John Wayne Gacy Jr. Yksi puoli, jota hänen naapurinsa eivät hänestä nähneet oli hänen mieltymyksensä pieniin poikiin. Hän raiskasi, murhasi ja hautasi talonsa kellariin 33 poikaa. Ja hänen naapureilleen tämä selvisi vasta kun poliisit pidättivät hänet.

Loppuun voi kysyä, mitä kaikkea me itse salaamme naapureiltamme? Mitä emme halua heidän tietävän meistä? Ja mitä he ajattelevat meistä sen takia?

Addiktiot

2009-02-04T13:01:00.005+02:00

Sain haasteen listata viisi addiktiotani. Olen tätä nyt pähkäillyt muutaman päivän ja lätkäistään nyt tähän läjä juttuja ilman mitään sen kummempaa järjestystä:

Elokuvat ja musiikki

Nämä ovat jossain määrin itsestäänselvyyksiä. Kumpaakin haluan tehdä ammatikseni ja niiden parissa vierähtää hyvin aikamoinen määrä vapaa-ajastani.

Pelaaminen

Ja tällä tarkoitetaan nyt lähinnä pelikonsoleita. Kotoa löytyvät sekä PlayStation 2 sekä Nintendo Wii, joiden parissa vierähtää helposti ilta kun sohvalle rojahtaa.

Itsensä telomisesta jäävä fiilis

Nautin suuresti Brasilian Jiu-Jitsun treenaamisesta, mutta parasta siinä on mielestäni se fiilis, joka treenien jälkeen on kun on kroppa aivan väsynyt ja paikkoihin koskee vain sen takia, että on tehnyt jotain typerää ja mennyt vaikka tempaisemaan itseään kuonoon omalla polvella.

Ruoan tekeminen ilman suunnitelmaa
Entisenä kokkina sitä tulee tehtyä milloin mitäkin sörsseliä ilman, että edes suunnittelen sitä mitä olen tekemässä. Ja tämä alkaa jo kaupassa, jonne mennään ilman ostoslistaa katsomaan mitä sieltä löytyy tällä kertaa.

Epämääräiset pehmolelut

Näitä tulee keräiltyä kaikenlaisista yhteyksistä. Mitä epämääräisempi, sen parempi. Kokoelman bravuurina Ikean makaaberi kilpikonnapehmolelu-soittorasia, jonka soittorasia käynnistyy vetämällä kilpikonnan pää pois paikoiltaan.

Veriset rituaalit

2009-01-20T16:14:00.003+02:00

"He knows death to the bone - Man has created death."

- William Butler Yeats

Me olemme taipuvaisia väkivaltaisiin tekoihin. Historiamme on täynnä sotia, murhia, vainoja, kuolemantuomioita, pakottamista. Menemme käsittämättömiin mittoihin luodessamme tapoja vahingoittaa toisiamme. Varsinkin rikoksista rankaistaessa olemme olleet historiassamme hyvinkin luovia (http://en.wikipedia.org/wiki/Category:Execution_methods). Kuitenkin monia järkyttää ajatus siitä, että olisimme uhranneet toisiamme jumalille, ja varsinkin se, että sitä tapahtuisi edelleen joissain osissa maailmaa.

Jäin pähkäilemään aihetta luettuani Jimmy Lee Shreeven erinomaisen kirjan "Blood Rites". Miksi uskomme, että toisen ihmisen uhraaminen tuo meille jotain?

Ihmettelen kyllä suuresti sitä, miten ihmiset reagoivat voimakkaasti ihmisuhreihin. Onhan kristinusko yksi maailman valtauskonnoista ja yksi sen peruskiviä on Jeesuksen kuolema ja ylösnousemus. Hänethän uhrattiin meidän syntiemme tähden. Miksi siis ajatus moisesta on täysin kammottava meille, jotka uskomme siihen, että yksi mies uhrattiin, jotta me itse saisimme jotain hyötyä siitä?

Varmaan tunnetuimpana esimerkkinä historiasta ihmisuhrausta harjoittaneista kulttuureista voidaan pitää Väli-Amerikassa elänyttä atsteekki-kulttuuria. Muinaisissa kulttuureissa ihmisiä uhrattiin nimenomaan jumalille, näin myös atsteekeilla. Atsteekit uskoivat, että ihmisuhrit ylläpitävät maailmaa. He olivat olemassaolonsa velkaa jumalille ja maksoivat uhreilla velkaansa takaisin. Uhrin antaminen oli kunnia. Uhreja annettiin useille jumalille. Yksi tärkeimmistä uhreista tapahtui 52 vuoden välein, se oli uuden tulen juhla. Atsteekki kalenterin viimeisen vuoden lopulla kaikki tuli sammutettiin kaupungeista ja uhri annettiin yöllä. Jos aurinko nousi aamulla olivat jumalat tyytyväisiä uhriin ja siitä voitiin sytyttää uusi tuli, joka vietiin kaikkialle. Ikonisin uhraus tehtiin sodan ja auringonjumala Huitzilopochtlille; papit leikkasivat uhrin vatsan auki ja ottivat rintakehästä vielä lyövän sydämen. Uhrausta sateenjumala Tlalocille tehtiin ehkä pöyristyttävin uhraus. Hän vaati nuorten kyyneleitä ennen uhria, joten papit saattoivat mm. repiä lapsilta kynnet irti ennen kuin heidät vietään poltettaviksi.

On helppo tietysti tyrmätä atsteekit primitiivisinä, eiväthän he tunteneet pyörääkään vielä siinä vaiheess kun eurooppalaiset konkistadorit saapuivat heidän mailleen. Se olisi kuitenkin vääryys sillä samalla alueella elänyt maya-kulttuuri kehitti kalenterin, jonka ajanlasku on ollut tarkempi kuin samaan aikaan Euroopassa käytössä olleiden kalenterien.

Turha meidän täällä sivistyneessä Euroopassa on kuitenkaan nostaa itseämme mitenkään muiden yläpuolelle, aivan samanlaisiin tekoihin olemme mekin olleet kykeneväisiä. Ei tarvitse kuin selata skandinaavien historiaa niin sieltä löytyy kertomuksia viikingeistä, jotka kuollessaan saivat mukaansa palvelijoita, jotka ensin huumattiin ja sitten tapettiin. Lopulta koko alttari, viikinkilaiva poltettiin, jotta sen kyydissä olijat siirtyisivät Valhallaan, jossa uhrattujen henget palvelisivat kuollutta soturia. Keltit puolestaan ovat onnistuneet aikanaan luomaan jotain, joka on muuntunut erittäin ikoniseksi kuvaksi ihmisuhrista. He rakensivat ison miestä muistuttavan hahmon puusta, jonka sisälle laitettiin ihmisiä, useimmiten rikollisia, ja polttivat heidät elävältä. On totta, että todisteet moisesta tulevat vain yhdestä lähteestä; Gaius Julius Ceasarin kirjoituksista.

Vastaavia tarinoita löytyy ympäri maailman eri kansojen mytologioista. Ehkä tähän väliin vielä yksi historiallinen esimerkki tavoista joita ympärimaailmaa löytyy: Dahomeyn valtakunta Afrikasta. Heillä oli vuosittainen juhla, jossa oli kokoontuneena koko valtakunnan väki. Osana juhlaa papit lähettivät viestejä kuolleiden kuninkaiden neuvostolle. Tapa, jolla tämä tapahtui vain oli jossain määrin karmiva. He nimittäin käyttivät apuna viestinviejiä. Näille viestinviejille kuiskattiin viesti, johon haluttiin saada vastaus, jonka jälkeen heidän kurkkunsa leikattiin nopeasti.

Nämä ovat tietysti vain esimerkkejä menneestä. Osan voi luultavasti laittaa liioittelun ja vääristelyn piikkiin, mutta kuitenkin kaikissa tarinoissa on aina se ripaus totuutta. Muinaisina aikoina jumalat olivat läsnä tiiviimmin tässä maailmassa ja vaativat ihmisiltä enemmän. Entäpä nykyään, kun jumaluudet ovat monilta karanneet hyvinkin kauas käytännön elämästä?

Ensimmäinen mielleyhtymä on lähes automaattisesti saatananpalvojat. Hehän vastustavat kaikkea kristillistä ja pukeutuvatkin niin pelottavasti, että kyllähän he jos ketkä sitä harrastavat. Heidän ylistyksensä kohde on se yksi, joka uskalsi vastustaa sitä yhtä ja ainoaa Jumalaa. Mutta onko näin? Satanistit kun ovat lähempänä ateisteja kuin antikristuksen ihannoijia. Hän ei oikeastaan usko minkään yliluonnollisen olennon olemassa oloon, joten mille hän uhraisi ihmisen? Jos hän arvostaa vapautta, aistillisuutta ja älykkyyttä, niin mihin kohtaan hengen riistäminen toiselta ihmiseltä sopii?

On kuitenkin paikkoja ja syitä, jonka takia ihmisiä uhrataan edelleen. Mikä tästä tekee pelottavan on se, että usein tämä on ammattimaista toimintaa ja ne, jotka sitä harjoittavat ansaitsevat hyvän elannon toimillaan.

Länsi-Afrikassa elää voimakkaana usko Jujuun, josta on piirteitä siirtynyt amerikkalaiseen voodoohon. Sen mukaan eri kehon osilla on erilaisia merkityksiä. Älykkyyttä voi lisätä syömällä toisen aivot, tulevaisuuteen voi nähdä syömällä toisen silmät. Ihmisen käden hautaaminen kaupan oven ulkopuolelle uskotaan tuovan lisää asiakkaita. Itä-Afrikassa taas uskotaan, että albiinojen ruumiinosissa on erityisen vahvoja maagisia ominaisuuksia ja tämä usko johtikin useiden albiinojen murhaamiseen Tansaniassa 2007.

Tietämättömyyttä voi siis pitää yhtenä syynä miksi ihmiset sallivat moiset teot. He vain eivät tiedä paremmasta. Mutta eihän sellaista siis voisi tapahtua täällä?

Otetaan toinen esimerkki. Etelä-Amerikassa muutamat maat ovat tunnettuja huumeparoneistaan. Valtiot käyvät heitä vastaan jatkuvaa sotaa estääksen heidän toimintansa. Näin ollen myös huumeparoni käyttävät kaikkea mitä heidän arsenaalistaan löytyy. Etelä-Amerikasta löytyi myös mies nimeltä Máximo Coa. Hän uhrasi ihmisiä huumeparonien hyväksi, jotta näiden kuriirit olisivat näkymättömiä viranomaisille. Omien sanojensa mukaan hän on tappanut satoja ihmisiä rituaaleissa, joiden yhteydessä hän sai näiden ihmisten sielut hallintaansa.

Näitä ihmisiä ei voi syyttää tietämättömyydestä, sillä he ovat hyvinkin perillä monista nykymaailman asioista. Mutta heissä elää usko hyviin ja pahoihin henkiin sekä yliluonnolliseen, jolloin tuollainen toiminta on heille järkevää. Puhumattakaan siitä, että ihmishengellä on erilainen arvostus heillä. Meidän uskomme mukaan se vain on kaiken sen vastaista mikä on oikein ja näiden ihmisten kuuluisi palaa helvetissä. Eihän tuollainen kuulu sivistyneen kansan toimintaan.

Otetaan vielä hyppäys historiaan. Jokainen, joka on ollut tekemisissä kristinuskon historian muistaa kristittyjen miekkalähetyksen. Pakanoille annettiin vaihtoehdot joko käännyt ja hylkäät kaiken mihin uskot tai kuolet. Ei suoranaisesti ihmisen uhraamista, mutta ei myöskään kovin sivistynyttä toimintaa ja varsin kovasti kristinuskon oppeja vastaan.

"...The heavens would fall upon my head. But nothing happened.
The heavens do not fall for such a trifle. Would they have fallen,
I wonder, if I had rendered Kurtz that justice which was his due?
Hadn’t he said he wanted only justice?"

- Joseph Conrad,
Heart of darkness

Fanaattisuus

2009-01-16T15:51:00.002+02:00

"Fanaatikko on sellainen, joka ei pysty muuttamaan
mieltään eikä suostu vaihtamaan aihetta."

- Winston Churchill

Fanaattisuus on asia, joka on itsessäni herättänyt aina hieman kummastusta. Ymmärrän sen periaatteen, että seistään jonkin asian tai ajatuksen takana viimeiseen asti, mutta en kuitenkaan ymmärrä sitä mieletöntä palavaa kiihkoa, joka saa ihmisen jääräpäisesti tarrautumaan siihen ja jättämään kaiken muun huomiotta.

Tähän aiheeseen minut sai tarttumaan elokuva "The Mist", jossa on fantastinen kuvaus uskonnollisesta fanatismista. Uskonto ja fanaattisuus tuntuu olevan useimmiten esillä oleva yhtälö, kun julkisesti puhutaan fanaattisuudesta. Onhan se helppoa leimata kaikki, jotka uskovat johonkin asiaan fanaatikoiksi, jos he ovat eri mieltä kanssamme eivätkä suostu muuttamaan mielipidettään vaikka kuinka hyvin perustelemme kantamme. Mutta onko se oikeasti fanaattisuutta?

Historia on täynnä merkkejä fanaatikoista ja heidän aikaansaannoksistaan. Ei tarvitse mennä kovinkaan montaa viikkoa taaksepäin, kun lehdestä on viimeksi lukenut itsemurhapommittajista. Nämä ihmiset ovat varmasti selkein esimerkki fanaatikoista; ihmisiä, jotka ovat valmiita uhraamaan kaiken ja tekemään mitä vain sen edestä mihin uskoo. He eivät välitä itsestään vaan heille on tärkeää vain heidän asiansa, uskonsa tai liikkeensä. He oikeastaan hukkaavat identiteettinsä ja muuttuvat osaksi koneistoa. Heillä itsellään ei ole enää merkitystä.

Fanaatikot on helppo luokitella vaarallisiksi, koska heidän mielestään kaikki muut ovat väärässä ja fanaatikon näkökulmasta myös yhtälailla vaarallisia ja haitallisia. Mutta fanaattisuus on siitä "kärsivälle" ihmiselle myös suuri voima, sillä sitä kautta hän saa oikeutuksen teoilleen. Hän pystyy siten kestämään mitä vain konflikteissa, joissa hänen uskonsa testataan. Ja fanaatikon tie yleensä kulkee yhdestä konfliktista toiseen, sillä se mistä hän saa voimaa, tuhoaa fanaatikossa muita asioita, joita tarvitaan tasapainoisiin ratkaisuihin.

"Jokainen kansa, jokaisella alueella, nyt on aika tehdä päätös.
Olette joko meidän puolellamme, tai olette terroristien puolella."

- George W. Bush

Vaikka fanaattisuus antaa ihmisille voimaa on hän kykenemätön joustamaan, sillä hänen maailmankuvansa mukaan kaikki, jotka eivät jaa hänen näkemystään ovat auttamattomasti väärässä. Minkäänlaiset konflikteja vähentävät kompromissit eivät tule kuuloonkaan, sillä se olisi periksiantamista ja siihen fanaatikko on kykenemätön. Hän ei myöskään kykene näkemään toisten näkökulmia asioihin. Hänelle maailma on hyvin suuresti mustavalkoinen ja vain hänen näkökantansa on oikea.

Yksi piirre, joka fanaatikkoihin yhdistetään on kiihkomielisyys. Fanaatikot ovat yleensä etulinjassa nostamassa omaa asiaansa esille varmistaen, että vain oikea oppi tulee kuulluksi. He käyvät herkästi niiden kimppuun, jotka vastustavat heitä ja voit olla melkein varma, että se, joka heittää ensimmäisen kiven on fanaatikko.

"En ole rikollinen, sillä tuhosin pahan miehen."

- Gavrilo Princip

Vuonna 1914 Gavrilo Princip ampui Itävalta-Unkarin kruununperillisen Franz Ferdinandin Sarajevossa. Siitä sai alkunsa ensimmäinen maailmansota, jossa kuoli miljoonia miehiä ja joka ei lopulta ratkaissut suurvaltojen välisiä skismoja.

"Kun aseistettu hyökkäys tehdään vihollisen kimppuun,
kuulukoon tämä yksi huuto sotilaiden suusta:
Se on Jumalan tahto! Se on Jumalan tahto!"

- Paavi Urbanus II

Vuonna 1095 Clermontissa pidettiin kirkolliskokous, jossa puhui paavi Urbanus II. Hän kehotti Euroopan maita sotaan ja vapauttamaan Pyhät maat vääräuskoisten hallinnasta. Hän käynnisti ristiretket ja loi pohjaa niille uskonnollisille konflikteille, joita nykyäänkin käydään.

"Uskon, että toimin tänään kaikkivoivan Luojan tahdon
mukaisesti. Torjumalla juutalaiset, taistelen Herran puolesta."

- Adolf Hitler

Adolf Hitler sai fanaattisuudessaan kiihotettua kansan sotaan, jossa kuoli enemmän ihmisiä kuin edellisessä suuressa sodassa.

Mutta onko fanaattisuus aina pahasta? Fanaatikot luovat konflikteja, jotka tuovat mukanaan muutoksen. Olisiko siis kaikki fanaattisuus kiellettävä ja yritettävä karsia pois?

Vuonna 1517 fanaattinen saksalainen munkki esitteli 95 teesiä, jotka johtivat suureen konfliktiin kristillisessä maailmassa ja jakoi sen aikaisen maailma useampaan leiriin murtaen vuosisatoja jatkuneen katolisen kirkon ylivallan Euroopassa. Hän ei ollut sen suvaitsevampi mies kuin muutkaan fanaatikot ja uskoi, että hänen tapansa oli oikea ja että katolinen kirkko oli sisältä mädäntynyt eikä edustanut Jumalaa enää lainkaan. Hän aloitti uskonpuhdistuksen ajan. Hän oli Martti Luther.

Entäpä laitos, jota on kautta aikain syytetty pahimmaksi fanaatikoiden laitokseksi maailman historiassa; inkvisitio. Se perustettiin vuonna 1184 poistamaan kerettiläisyys ja tuomaan kansat oikean opin huomaan. Sen tilille on vuosien saatossa listattu kidutusta, noitavainoja, kuolemantuomioita ja varmasti näitäkin sieltä löytyy. Mutta inkvisitio on myös vastuussa nykyisestä oikeudenkäyntijärjestelmästämme. Inkvisitio oli ensimmäinen taho, joka oikeasti tutki todisteet ja teki päätöksensä vasta sen jälkeen. Tämä systeemi ei ollut täydellinen, mutta se oli täysin uutta.

Voiko kenestä tahansa tulla fanaatikko? Eihän siihen tarvita muuta kuin uskoa johonkin asiaan ja tahtoa todistaa se oikeaksi.

Ehkä meissä kaikissa pitäisi olla pieni määrä fanaatikkoa. Mitä saisimmekaan aikaan, jos kaikki suhtautuisivat samalla antaumuksella ja palolla vaikkapa ilmaston lämpenemiseen kuin siihen kenen tulkinta jostain vanhasta tekstistä on oikea.

Kummitustarinoista

2009-01-14T10:48:00.000+02:00

Kauhutarinat ovat lähellä sydäntäni. Varsinkin kummitustarinat iskevät aina kovasti. Ikävän usein kauhutarinat perustuvat selittämättömään pahaan, jonka motiiveja ei ikinä avata kunnolla tai sitten ne laitetaan mielenvikaisuuden tai puhtaan pahuuden piikkiin. Kyllähän toisista maailmoista tulevat hirviöt a'la H.P. Lovecraft ja Stephen King, tunteettomat sarjamurhaajat mallia Amerikan Psyko sekä vain umpipöpit suunnalta Norman Bates pelottavat meitä.

Mutta jos jokin tai joku on vain puhtaasti paha, siis vain perusolemukseltaan paha, ei se ainakaan itsestäni ole kovin tehokasta tarinankerronnan kannalta. Tästä syystä pidän kummitustarinoista, sillä niissä asiat ovat lähes aina toisin.

Kummitustarinoissa päähenkilö kohtaa kuolleen hengen, joka on jäänyt tähän maailmaan eikä ole jatkanut eteenpäin niihin maailmoihin, joihin kukin uskonsa mukaan siirtyy. Yleensä näistä kohtaamisista tulee eläville kauheita kokemuksia, kun he kohtaavat yliluonnollisen, jota eivät ymmärrä. Näin kummitustarinat yleensä kerrotaan. Mutta niiden tarinoiden sydämessä on jotain muuta, mikä tekee niistä syvempiä. Ne kertovat lähes poikkeuksetta tragedioista.

Kummitustarinat kertovat inhimillisten tragedioiden jälkiseuraamuksista. Yleensä niissä tämä taustatarina aukeaa hiljalleen päähenkilölle. Ne voivat kertoa mustasukkaisuudesta, kuten elokuvan Kauna taustarinassa, joka kertoo naisesta, joka rakastuu toiseen mieheen ja joutuu aviomiehensä murhaamaksi, hylkäämisestä kuten japanilaisessa Ringu saagassa, jossa vanhemmat pelkäävät adoptiolastansa ja jättävät hänet kaivoon kuolemaan, tai toivottomasta rakkaudesta kuten elokuvassa Salaisuus pinnan alla, jossa uskoton aviomies on tappanut nuoren rakastajansa ja upottanut hänen ruumiinsa järveen.

Kummitustarinat kertovat tarinoita vääryydestä ja niiden korjaamisesta, hyvityksestä ja synninpäästöstä. Vaikka jokainen meistä pelkää sarjamurhaajia ja muita väkivaltaan taipuvaisia pöpipäitä, ovat he kuitenkin helpompia käsitellä, sillä kun heille käy huonosti, he mielestämme ansaitsevat sen, heidän kuulukin tulla tuomituksi. Mutta mitä väärää on tehnyt lapsi, jonka hänen äitinsä hylkää? Hän ei ansaitse tulla tuomituksi, varsinkaan niin kovilla rangaistuksilla kuin kauhutarinoissa yleensä on. Tai nainen joka rakkaudettomassa avioliitossa ollessaan kokee rakastumisen? Onko se kuolemantuomion arvoista?

Kummitustarinat ovat tarinoina inhimillisempiä kuin valtaosa kauhutarinoista ja ovat mielestäni sen takia kiehtovampia kuin mitkään hullut kirvesmiehet tai ulkoavaruuden hirviöt. Koska se kummitus voisi olla kuka tahansa meistä.

Joulupukin valvontakomissio

2008-12-30T12:19:00.002+02:00

Tämän julkaiseminen hieman viivästyi, mutta laitetaan se kumminkin tänne luettavaksi.

*****

"On taas se aika vuodesta, jolloin ihmisille selviää kuinka hyvin heitä on valvottu vuoden aikana. Mediassa luodaan jatkuvasti eri tiedustelupalveluista kaikkivoipaa kuvaa, mutta todellisuudessa CIA, Mossad, FSB, MI6 ja kumppanit ovat täysiä amatöörejä verrattuna tiedustelun täydellisiin ammattilaisiin. Todelliset alan ammattilaiset tulevat pohjoisesta ja he ovat tehneet työtänsä jo satoja vuosia, jona aikana he ovat hioneet metodinsa huippuunsa.

Puhumme tietysti Joulupukin tiedustepalvelun (Korvatunturi-yhtymän osasto I168) tontuista.

Nämä salaperäiset vipeltäjät liikkuvat joukossamme Joulupukin käskystä ja toteuttavat hänen toimeksiantojaan. He seuraavat meitä kaikkia herkeämättä yrittäen selvittää millaisia ihmisiä olemme, mistä pidämme ja nautimme, mitä inhoamme, mitkä ovat sosiaaliset suhteemme. Ja ennen kaikkea, he kirjaavat sen kaiken ylös Korvatunturi-yhtymän tietokantoihin, jotka ovat tarkemmin varjeltuja kuin Vatikaanin arkisto (http://en.wikipedia.org/wiki/Vatican_Archive , http://www.vatican.va/library_archives/vat_secret_archives/index.htm), jonne on kerätty paljon merkittävää ja vaiettua historiallista materiaalia vuosisatojen varrella. Vatikaanin papit ja heidän kätyrinsä vain eivät ole yhtä tehokkaita tiedonhankinnassa.

Esimerkkinä Joulupukin tiedustelupalvelun tehokkuudesta voidaan pitää riipaisevia hetkiä terrorismin vastaisesta sodasta. Yhdysvaltain tiedustelupalvelu CIA sai elokuussa 2001 kirjeen, jossa varoitettiin mitä syyskuussa olisi tapahtumassa, mutta jostain syystä CIA:n johtajat eivät uskoneet kirjeen sisältöön, sillä allekirjoittajana oli Joulupukki (samanlaisia kirjeitä oli saapunut vuodesta 1997 lähtien heille). Toisaalla taas Osama Bin Laden koki yllättävän vierailun keskellä Afganistanin vuoristoa, kun hänen luolaansa marssi pullea valkopartainen mies ripittämään häntä huonosta käytöksestä ja tuhmana olosta. Osama ei tätä tietenkään kuunnellut ja pisti koko näyn sen piikkiin, että joku hänen alaisistaan oli laittanut edellisenä iltana piippuun jotain kovempaakin tavaraa.

Jos CIA:ta ja muita tiedustelupalvelua kiinnostaisi, löytäisivät he vastauksen moniin kysymyksiin ja arvoituksiin juuri Korvatunturi-yhtymän arkistoista.

Tästä pääsemmekin varsinaiseen aiheeseen: valvontaan. Meitä valvotaan jatkuvasti Korvatunturi-yhtymän taholta, mutta heitä ei valvo kukaan. Heidän työntekijänsä kulkevat ovistamme (tai mahdollisesti ikkunoistamme, tai sitten heidän teknologiaosastonsa T66778 on kehittänyt heidän käyttöönsä materiansiirtimiä, häiveteknologiaa ja muuta vaarallista, joka mahdollistaa huomaamattoman liikkumisen keskuudessamme) emmekä me voi sitä tietää, koska henkilökohtaista tilaamme on häpäisty. Emmekä pysty sitä mitenkään estämään.

YK:n alaisuuteen tulisi perustaa valvontakomissio, joka seuraisi tarkasti mitä tuo salaperäinen yhtymä tekee. Tämä selvitystyö pitäisi tehdä kaikille julkiseksi ja jokaisella tulisi olla oikeus tietää mitä kaikkea hänestä löytyy noista arkistoista. Joulupukki pitäisi velvoittaa antamaan kvartaaliraportit jokaisen työntekijänsä liikkumisesta ja toiminnasta, jotta heidän toimintansa olisi avointa. Se myös vähentäisi mahdollisuutta väärinkäytöksiin siinä mahdollisuudessa, että Joulupukin toimeen palkataan vähemmän yleviä arvoja omaava epävakaampi yksilö. Lisäksi valvonnan alla oleville henkilöille tulisi antaa tieto siitä, milloin ja miten heitä valvotaan.

Siihen saakka kunnes tämä kaikki toteutuu ainakin allekirjoittanut katselee ympärilleen, hankkii muutaman peilin vaatteisiinsa (jotta voi katsella vaivihkaa taaksensa), asentaa murtohälyttimen ja ansoja kotiinsa, varaa haulikkoon riittävästi ammuksia ja varmistaa, että lapio on terävä ja että saunan takana on riittävästi tonttia.

Hyvää joulua kaikille!"

Ihmisen mieli

2008-12-16T18:20:00.008+02:00

Ihmisen mieli on kummallinen asia. Se kykenee kuvittelemaan mitä uskomattomimpia asioita, joita ei ole ikinä ollut olemassa. Se on myös äärimmäisen hauras ja useasti järkkyy hyvinkin pienistä asioista. Tuntuu, että monesti nykyään vastoinkäymiset tuntuvat ylitsepääsemättömiltä. Onhan kotimaassakin kuluvana syksynä ollut monta tragediaa, joissa ihmiset ovat vain luovuttaneet. Historia on kuitenkin täynnä ihmisiä, jotka ovat selvinneet käsittämättömistä tilanteista murtumatta.

Luen kirjaa ensimmäisestä maailmansodasta ja siitä tämä aihe oikeastaan kumpusi mieleeni. Niitä tarinoita lukiessa jää pakostikin miettimään, että mikä on muuttunut, miksi ihmisillä on nykyään niin paljon kovemmat paineet kuin aikaisemmin. Johtuuko se jostain dramaattisesta muutoksesta meissä itsessämme, joka on tehnyt meistä pehmoisempia ja helpommin särkyviä? Olemmeko päässeet liian vähällä, että valitamme helpommin kaikesta? Vai onko kyse lopulta vain uutisoinnista ja siitä, että nämä asiat tiedostetaan paremmin?

Ensimmäinen maailmansota oli ensimmäinen nykyaikainen sota: lähes kaikki asetyypit, jotka nykyäänkin ovat käytössä kehittyivät alkumuotoonsa silloin, konekivääreistä isoon tykistöön, lentokoneista panssarivaunuihin. Ainoa asia, joka ei ollut kehittynyt eteenpäin olivat miehet. Komentajina oli samoja kenraaleita, jotka olivat taistelleet nuorempina samojen armeijoiden riveissä pienemmissä sodissa. Tietämättömyys ja tottumus koostuivat summaksi, jonka ansiosta tavallisen sotilaan elämä rintamalla oli maanpäällinen helvetti. Miehiä lähettiin kohtamaan konekivääritulitus, tykistön keskitykset ja kaikki mitä nykypäiväisellä sodalla on tarjota, sillä erotuksella, että taktiikkana käytettiin vanhojen sotien taktiikoita.

Sotilaat kuitenkin selvisivät siitä ja useimmat heistä todistivat maailman syttymisen tuleen vielä toistamiseen ja silti elivät suht normaalit elämät. Osa heidän tarinoistaan saattavat tuntua käsittämättömiltä, mutta niistä löytyy myös suuri syy siihen miksi he ovat pysyneet järjissään. Kuoleman, mudan ja kurjuuden keskellä heidän elämässään oli suurena elementtinä huumori.

Erään tarinan mukaan joukkoja juksuhaudassa tarkistamassa ollut upseeri oli törmännyt sotilaaseen, joka oli hinkannut lätäkössä mutaista sukkaa. "Olen vain hieman pesuhommissa" oli vastaus kuulunut upseerin tiedusteluun siitä mitä mies oikein tekee. Upseeri ei ollut toimittanut miestä hoitoon tai muutenkaan reagoinut moiseen toimintaan. Mies vain oli pesemässä mutaista sukkaansa, tosin mutaisella vedellä.

Toinen tarina kertoo kansojen välisestä yhteisestä huumorista. Länsirintamalla brittisotilaat todistivat kuinka saksalaisten juoksuhaudasta nousi kyltti, jossa luki "Englatilaiset ovat typeryksiä". Britit vastasivat tähän ampumalla kyltin säpäleiksi. Hetkeä myöhemmin saksalaisten juoksuhaudasta nousi uusi kyltti: "Ranskalaiset ovat typeryksiä". Tämäkin kyltti ammuttiin alas. Hetkeä myöhemmin nousi jälleen uusi kyltti, jossa luki "Olemme kaikki typeryksiä, mennään kotiin." Lopulta sekin kyltti ammuttiin palasiksi.

Kolmas hyvä esimerkki oli tapahtuma Saksan keisarin syntymäpäivänä. Brittien tykistö ampui sinä aamupäivänä vain 21 tykinlaukausta saksalaisten linjoja kohti (http://en.wikipedia.org/wiki/21_gun_salute). Saksalaiset vastasivat tähän liputtamalla briteille, että ohi meni jokaisen laukauksen jälkeen.

Samaan aikaan samojen miesten joka päiväiseen elämään kuului se, että osaa niistä, jotka lähtivät juoksuhaudoista liikkeelle ei enää nähty koskaan. Ja jokainen sotilas tiesi, että kun hän nousee ei kenenkään maalle no hyvin todennäköistä, ettei hän palaa. Vaikka vapaaehtoisia olivatkin, nämä miehet olisivat mieluummin olleet kotona rakkaidensa luona kuin kamppailemassa muutamasta sadasta metristä maata henkensä kaupalla.

On helppo sivuuttaa nämä tarinat sillä, että he elivät eri aikaan, että heillä oli erilaiset vaatimukset, että he kävivät sotaa. Mutta kun katsoo sitä mitä nämä ihmiset kokivat, ja muistetaan, että suuri osa heistä koki vielä toisenkin maailmansodan, ja miten he selvisivät kaikesta herättää kysymyksiä siitä mikä meissä on pielessä.

Otetaan tähän väliin toisenlaista todellisuutta. Vuonna 1929 lähti Yhdysvalloista liikkeelle maailmanlaajuinen lama, jollaista ei oltu nähty aikaisemmin. Sen tuoman taloudellisen ahdinon myötä natsit onnistuivat nousemaan suosioon Saksassa. Tuolta ajalta on olemassa hyvin ikoninen valokuva seitsemän lapsen äidistä Florence Owens Thompsonista. Kuva itsessään ei sisällä mitään radikaalia, mutta tarina miten nainen on päätynyt kuvan paikkaan on osuva. Hän oli miehensä kanssa muuttanut vuonna 1927 töiden perässä Merced Falls nimiseen kaupunkiin, mutta vain kaksi vuotta myöhemmin Wall Streetillä tapahtui romahdus. Kaksi vuotta myöhemmin hänen miehensä menetti työnsä, sairastui ja kuoli. Tässä vaiheessa hänellä oli kaksi pientä lasta elätettävänä, ei työtä, ei kotia. Jotenkin hänkin selvisi taloudellisesta ahdingostaan ja kuoli lopulta vuonna 1983, 80 vuoden iässä.

Miksi yhtäkkiä tuntuu, että kaikialla ihmisten mielet rapautuvat, vaikka samalla tuntuu, että ongelmat elämiseen eivät ole sen suuremmat kuin aikaisemminkaan. Onko mielemme tehnyt meille tepposet emmekä enää vain yksinkertaisesti pysty käsittelemään kaikkea ympärillämme?

Tietysti meissä on myös yksilöllisiä eroja, jotkut meistä vain ovat sitkeämpiä kuin muut. Tähän voisi kerrata ranskalaisen sotilaan Jean-Baptiste-Antoine-Marcellin de Marbot'n elämää. Hän oli upseeri Napoleon Bonaparten armeijassa. Hän syntyi vuonna 1782 ja kuoli lopulta vuonna 1854. Käytän sanaa lopulta tarkoituksella, sillä tuona aikana jolloin lääketiede ei ollut kovinkaan kehittynyttä ja haavoittuminen taistelussa tiesi yleensä vähintään amputointia ja todellista hengenvaaraa, tämä mies haavoittui taisteluissa 13 kertaa ja palasi aina takaisin ruotuun. Hän ei valittanut osastaan ja otti vastaan nekin tehtävät, joita itse keisari Napoleon vain ehdotti hänelle. Siis ehdotti, ei käskenyt niin kuin komentajat yleensä alaisilleen tekevät. Ja kyse oli keisari Napoleonista. Anekdoottina tuon miehen mielen lujuudesta voi pitää seuraavaa tarinaa: Ranskan lähtiessä valloittamaan Algeriaa vuonna 1830 Marbot sai luodin polveensa. Kun häntä kannettiin paareilla pois hänet kuljettiin armeijan komentajan ohitse. Haavoittuneena makaava Marbot "syytti" kenraalia hänen loukkaantumisestaan, koska oli kuullut kenraalin ennen taistelua sanovan, että jos joku hänen upseereistaan haavoittuu niin se olisi juuri Marbot. Ja tämä tapahtui 18 vuotta ennen kuin hän jäi eläkkeelle.

Pitää toki muistaa, että Marbot valitsi olla sotilas ja hän uskoi siihen mitä oli tekemässä. Ja ehkä siinä onkin se suurin ero menneen ja nykyisyyden välillä. Ehkä valinnanvaraa on nykyään liikaa eikä meillä ole uskoa tarpeeksi siihen mitä teemme. Ehkä mietimme liikaa omaa olemassa oloamme ja sen takia kaadumme helpommin maahan. Ehkä näemme liikaa negatiivista ja liikaa uhkia, että unohdamme kaiken muun.

Ihmisen mieli on kummallinen asia. Kun sen annetaan lentää se kestää kaiken mitä sen päälle kaadetaan. Mutta vain jos näköpiirissä on toivoa. Tähän loppuun voisin lainata Monty Pythonilta alunperin hyvin ironista lausahdusta, joka sopii aiheeseen vallan mainiosti: "Always look on the bright side of life".

Elokuvahöpinää osa 1.0.1

2008-12-12T11:42:00.000+02:00

Olen suuri toimintaelokuvien ystävä. Jäin yhtenä päivänä miettimään miksi toiset näistä elokuvista vain toimivat paremmin kuin toiset, riippumatta valmistusmaasta, budjetista tai aihepiiristä.

Monet uudemmat toimintaelokuvat näyttävät järjettömän komeilta kun niihin on ympätty mieletön määrä tietokoneella kehitettyä ja käsiteltyä kuvaa. Luonnonlait rikkoutuvat niissä konekivääritahdilla eikä mikään ole mahdotonta. Silti ne kaiken kiillon alla tuntuvat olevan tyhjempiä kuin koskaan, sillä niistä on korean ulkomuodon suosimiseksi unohdettu se tärkein: tarina, joka on lähtöisin hahmoista.

Esimerkkejä on vaikka muille jakaa. Pahimpana esimerkkinä voisi pitää elokuvaa "Shoot 'em up", joka nimensä mukaisesti on juurikin sitä: koreasti tehtyä ammuskelua, mutta muuten täysin tyhjää. Elokuvan hahmot voisivat olla ketkä vain, sillä heitä ei sen kummemmin valoteta eikä heihin saa kontaktia. Tapahtumat vyöryvät heidän ympärillään lähes täysin heistä riippumatta. Hahmoille elokuva on kuin huvipuiston vuoristorata.

Välimuotona voi pitää elokuvaa "The Matrix". Siinä on tarinaa, mutta se hukutetaan efekteihin, jotka sinänsä ovat jälleen kerran uskomatonta katsottavaa. Tarina vain on lopulta hyvin ohut eikä siinäkään hahmoilla sinänsä ole väliä. Päähenkilön paikalle voisi käytännössä laittaa kenet tahansa eikä tarina itsessään muuttuisi miksikään. Kyllähän tarinan ohuutta on siinäkin yritetty peitellä ja osittain se onnistuukin kiitos tehosteiden, jotka siinä vaiheessa olivat ennennäkemättömiä.

Monissa '90-luvulla tehdyissä toimintaelokuvissa oli ymmärretty jotain oikein. Kyllähän niistäkin tehtiin komeannäköisiä ja kuvalliseen antiin panostettiin paljon. Mutta niissä muistettiin myös tarina. Esimerkiksi elokuvan"Speed" tarina lähtee hahmoista liikkeelle. Jos ne korvattaisiin toisilla ne ei tarina tapahtuisi siten kuin se tapahtuu. Totta on, että päähenkilön ja antagonistin paikalla voisi olla ketkä tahansa poliisi ja hullu eikä vain juuri ne kaksi hahmoa, jotka siinä nyt ovat.

Paras esimerkki toimintaelokuvasta, jossa tarinaa ei ole unohdettu on Jason Bourne-sarja: "The Bourne Identity", "The Bourne Supremacy" sekä "The Bourne Ultimatum". Ne lähtevät täysin päähenkilöstä, ilman Jason Bournea niiden elokuvien tarinaa ei olisi. Eikä niissä ole liian pitkälle vietyjä tehosteita vaan ne on tehty lähes dokumentaariseen tyyliin, joka lisää tarinan todentuntuisuutta huomattavasti.

Hyvä elokuva lähtee tarinasta, joka on lähtöisin tarinan päähenkilöstä. Silloin tietää, että ollaan menty metsään kun toimintaelokuvan sankarin paikalle voisi kuvitella kenet tahansa kirjanpitäjän.

Muinainen jumaluus

2008-12-09T22:30:00.000+02:00

Kansoista pystyy kertomaan paljon heidän jumaliensa perusteella. Niistä näkee mitä he pitivät tärkeänä ja miten he hahmottivat maailmaa. Olemme tottuneet siihen, että valtaosalla nykyisistä uskonnoista on vain yksi jumala (ja vieläpä sama jumala) ja kertoohan sekin meistä paljon. Osa meistä ei usko mihinkään jumalaan.

Aloitetaan muinaisella Egyptillä. Heille jumalat olivat myyttisiä hahmoja, jotka olivat osa tätä maailmaa, mutta silti ihmisten saavuttamattomissa. Ainoa ihminen, jonka katsotiin olevan suoraan yhteydessä jumaliin oli faarao, auringonjumala Ran poika. Egyptiläisten jumalista useimmat symboloivat luontoa ja siinä tapahtuvia prosesseja, joita eivät muuten osanneet selittää. Auringonjumala oli heille tärkein jumala.

Jatketaan viikingeillä. Tämä pohjoisten maiden kansa mielletään usein sotaisaksi barbaarilaumaksi, joka toi mukanaan vain tuhoa. Mutta heidän jumalansa olivat monessa tapaa hyvin lähellä tavallisia ihmisiä. He erehtyivät ja epäonnistuivatkin teoissaan. Pystyipä tavallinen mieskin teoillaan nousemaan samaan kastiin jumalien kanssa. Heidän jumalansa kokivat samanlaisia vastoin käymisiä kuin he itsekin kisaillessaan toisten jumalien ja jättiläisten kanssa. Joutuipa heidän ukkosenjumala Thor jättiläisen huiputtamaksi kilpailuissa.

Entäpä vaikka mayat? Kuten egyptiläisille mayoille tärkeitä olivat luonnontapahtumia kuvaavat jumalat, mutta tärkeinpänä heillä oli maissinjumala. Itseasiassa maissi oli mayoille niin tärkeää, että heillä oli kolmetoista eri jumalaa, jotka loivat ihmiskunnan maissista.

Varmasti tunnetuimpia jumaltarustoja löytyy kreikkalaisilta. Kukapa ei tuntisi Zeusta tai Afroditea. Kreikkalaisille jumalat olivat ylivoimaisia olentoja, mutta he olivat samalla hyvin maanläheisiä. He asuivat tietyissä paikoissa ja olivat osat tätä maailmaa. Olympoksen jumalat elivät samanlaista elämää kuin kreikkalaiset itse, heillä oli suhteita ja huolia, he kävivät sotaa ja käyttäytyivät muutenkin kuin ihmiset. He vain olivat ylivoimaisia. Mutta ennen kaikkea jumalat edustivat kreikkalaisille, joka päiväisen elämän eri osa-alueita. Sankarit miellettiin myös jumalallisiksi.

Kiinnostavaa on varsinkin muinaisen Rooman valtakunnan jumalien synty. Valtaosa heidän jumalistaan on muualta ja kuvastavat hyvin miten Rooman valtakunta aikanaan rakentui. Suuri osa heidän jumalistaan oli samoja kuin kreikkalaisilla, mutta vain eri nimillä. Kuitenkin tärkeimpiä tapahtumia Rooman valtakunnan mytologiassa oli Rooman synnyn myytti Romuluksesta ja Remuksesta, joka oli kotoperäinen. Jumalissa siis toteutui se mikä oli totta muuallakin Rooman valtakunnassa: syntyperäiset roomalaiset olivat parempia ja muut kansat alempiarvoisia.

Otetaan lopuksi etruskit. Heistä ei paljoa tiedetä, sillä alue, jota he asuttivat oli käytännössä Rooman valtakunnan alueella ja oli näin ollen voimakkaan kulttuurin vaikutuksen alla. Siitä huolimatta heidän jumalat säilyivät valtaosalta omanlaisinaan, kuten heidän kielensä. On pakko todeta, että kansa, joka koristaa viininjumalansa Fufluns-nimellä, on ymmärtänyt elämästä jotain oikein.

Vaarallisia sanoja

2008-12-02T09:34:00.014+02:00

On olemassa sanoja, jotka ovat vaarallisempia kuin muut. Niillä on isompia voimia kuin niiden painoarvo itsessään antaisi olettaa. Ne ovat enemmän kuin kirjaintensa summa, sillä raskaiksi ne tekee se mitä niissä ei ole mukana, mitä ei sanota. Yleensä voimasanoja pidetään vaarallisina, kiroamista varotaan yleensä kaikin keinoin, mutta ne sanat ilmaisevat vain tunnetilaa ja niiden paino on vain hetkellistä ja ohimenevää. Ne eivät jää kummittelemaan.

Ihmisen mielikuvitus on kummalinen. On aikoja, jolloin se ei tunnu olevan lainkaan olemassa, kunnes sinne istutetaan siemen kasvamaan. Se nakertaa ensin ihan pienen kolon, joka kasvaa mitä enemmän aikaa kuluu, lopulta purskahtaen ulos kun mielikuvituksen rajat tulevat vastaan. Siihen tarvitaan vain pieni siemen, vain kaksi sanaa. "Mitä jos?"

Mitä jos? Oli kieli mikä hyvänsä, nuo kaksi sanaa ovat hyvin mitättömän oloisia. Ne eivät ole erityisen kauniita sanoja ja ovat erillään yleensä käytössä hyvin arkipäiväisissä asioissa, sivulauseissa. Mutta kun ne laitetaan yhteen, ne muuttuvat pelottaviksi, vaarallisiksi. Ne tarjoavat mielikuvitukselle mahdollisuuden luoda lukemattomia uhkakuvia tapahtumista ja asioista, jotka voivat tulla toteen pahimmalla mahdollisella tavalla.

Mitä jos? Ne ovat myös kaksi parasta sanaa mitä kielestä löytyy. Vaikka niihin sisältyy monesti pelkoa, ne kätkevät suojiinsa myös toivon. Toivon siitä, että ehkä ne uhkakuvat osoittautuvat vääriksi. Toivon siitä, että asiat voivat mennä toisinkin, että elämä ei ole vain täynnä vaaroja vaan siellä on myös mahdollisuuksia ja hyviä asioita.

Vaarallisinta ja parasta noissa sanoissa on kuitenkin se, että ne saavat ihmisen ajattelemaan.

Olipa kerran...

2008-11-28T13:32:00.016+02:00

Tarinoita. Maailma on niitä täynnä. Kohtaamme niitä jokainen hetki kun liikumme ihmisten ilmoilla. Ne liikkuvat ympärillämme, ohittavat meidät, antavat tietä, kulkevat ristiin edestämme ilman että tajuamme sitä lainkaan. Näemme vain kasvoja ja muotoja, emme sitä historiaa ja tulevaisuutta, joista koostuu jokainen yksityinen tarina.

Yhtämäkohtia on monia; kaikilla tarinoilla on alku ja loppu, niillä on päähenkilö, niistä löytyy sekä surua että iloa, tappioita ja voittoja. Niistä löytyy samoja rooleja; hahmoja, jotka tukevat ja auttavat päähenkilöä ja kulkevat matkaa päähenkilön kanssa; vastustajia, jotka joko aktiivisesti tai passiivisesti yrittävät saada päähenkilön lankemaan polultaan; sekä satunnaisia vastaantulijoita, joiden kohdalle osuminen voi olla kohtaloa tai suunnitelmaa, mutta osoittautuu joka tapauksessa tärkeäksi. Monissa tarinoissa pyörivät samat universaalit teemat rakkaudesta vihaan.

Yleensä tarinoiden päähenkilöt ovat suunnitelleet kulkunsa viimeistä piirtoa myöten ja tietävät ei vain päämärän vaan myös polun, joka heidän tulee kulkea sinne päästäkseen. Kaikki on selvää ja päähenkilön maailma järjestyksessä. Mutta yksikään tarina ei ole irrallinen, itsenäinen vaan ne ovat kaikki kiinni toisissaan tavalla tai toisella. Osa risteää vain hetkeksi, toiset tarinat kulkevat pitkän matkaa rinnakkain. Usein pitkään rinnakkain kulkevat tarinat muokkaavat toisiaan, mutta joskus lyhytkin kosketus toiseen tarinaan voi muuttaa päähenkilön tarinan suunnan täysin.

Tarinat ovat tärkeitä. Ne ovat. Kuten erään klassikkopiirretyn nimi menee: Olipa kerran elämä.