Pyyteettömyys

Kuulin joitain vuosia sitten lausahduksen: "Pyyteetöntä teko ei ole". Jäin sitä miettimään hyvin pitkäksi aikaa, vaikka ensireaktioni oli, että tuo on täyttä potaskaa. Rupesin kuitenkin miettimään tarkemmin perusteluita, joilla tuota lausahdusta oikeutettiin. Lausujan mukaan, jokaisen pyyteettömän teon takana on vähintään oma halu tuntea itsensä hyväksi, jolloin kaikista hyvistä teoista tulee itsekkäitä. Kyllähän perustelut sinänsä ovat loogisia, mutta olen tullut siihen tulokseen, että ne ovat täyttä potaskaa ja vieläpä kyynistä potaskaa.

Tulin toiseen lopputulokseen katsottuani uudestaan elokuvan "Pianisti". Jäin miettimään mikä olisi ensireaktioni, jos joku tulisi pyytämään apuani ja hänen henkensä riippuisi siitä autanko vai en. Miettisinkö siinä hetkessä, että pelastanpa toisen ihmisen hengen ja olen parempi ihminen sen ansiosta vai pelästyisinkö tilannetta enkä auttaisi vai menisinkö automaatiolla enkä edes ymmärtäisi mitä olen tekemässä? Totuus on, etten tiedä.

On surullista, että maailmassa on ihmisiä, jotka ajattelevat että toista ei voi auttaa tuntematta itseään paremmaksi. Jos näet jonkun roikkumassa sillankaiteesta hädissään jäisitkö oikeasti miettimään, että tämä on hyvä kun autan hänet ylös? Varmasti jokainen meistä tilanteen jälkeen tuntisi tehneensä hyvän teon, mutta muuttaako se alkuperäisen tekomme itsekkääksi, jos ajatus moisesta tulee jälkeen päin, kun teko on tehty?

Olen yleensä ensimmäisiä, jotka kritisoivat uskontoja niissä olevien turhuuksien takia, mutta on yksi asia, jossa uskonnot kunnostauvat yleensä paremmin kuin muut: laupeus. Se ei aina ilmene siten kuten toivoisimme, mutta uskontojen piirissä on ihmisiä, jotka auttavat muita elintärkeissä, mutta yleensä hyvin pienissä asioissa, samalla kun me muut mietimme, minkä mallisen puhelimen ostaisimme itsellemme. Eivätkä nämä ihmiset vaadi itselleen mitään tai nosta itseään korkeammalle sen takia, että auttavat. Toki tähän voi sanoa, että kyseiset henkilöt petaavat vain taivaspaikkaansa ja ovat sen takia itsekkäitä, mutta jälleen; kuinka kyyninen ihmisen pitää olla kaivaakseen tuon argumenttinsa perusteeksi?

Itseni vetää murheelliseksi tieto siitä, että joukossamme on monia, jotka näkevät muiden auttamisen vain itsensä edistämisenä ja likaavat arvokkaat teot tavallisten ostopäätösten tasolle. Onko kuitenkaan loppujen lopuksi tärkeämpää se, millä perusteilla autetaan vai se, että ylipäänsä autetaan muita?